Mä taidan olla tulossa kipeeks.
Onko se sitten enemmän henksitä vai fyysistä, siitä en oo varma. Koko ajan on vaan ihan helvetin kylmä. Huimaa ja päähän sattuu. Tuntuu siltä, kun pitäis vaan nukkua, mutta en saa unta ja herään monta kertaa yössä. Huoh.
Meillä on mun poikaystävän (jonka tästä eteenpäin ristin Hönöksi koska fuck it) kanssa taas aika paljon riitoja. Ja kaikki liittyy enemmän tai vähemmän mun ulkonäkööni ja itsetuntooni tai sen puutteeseen. Heikkona hetkenä mä eilen lipsautin sille, että no matter what, kyse ei oo siitä, että vihaisin henkilökohtaisesti näitä rintoja. Olisinpa mä saanu syntymälahjanani millaiset tahansa, mä vihaisin niitä. Ja se siitä. Eikä se vaivautunut pyytämään tarkennusta, ihmettelemään tai mitään muutakaan. Se vain sanoi, että minkä takia mä sitten kulutan aikaani niiden vihaamiseen, jos mä vihaisin niitä joka tapauksessa. Eikö olis helpompaa vaan opetella rakastaan niitä. Ei. Koska olen minä. Piste.
Se on vähän sama asia, kun mun mahan kanssa. Syy mun laihduttamiseeni ei oo se, että mä olisin mitenkään erityisen pyöreä, vaan se, että mun maha on yksinkertaisesti pehmeä. Se on pehmeä. Ja miehen maha ei oo pehmeä, ellei siinä oo jotain ylimääräistä. Okei, pointti vaikuttaa olevan hukassa, mutta kuitenkin.
Kävin eilen psykologilla ja sain sieltä mukaani lapun, jossa lukee "Olen heikko.". Mun pitää kuljettaa sitä nyt viikko mukanani ja muistuttaa itteeni joka päivä siitä, että "Tämä on vain ajatus, ei tosiasia.". Ja vitut, mutta yritetään. Kuulemma mä tuomitsen itseäni liikaa, mahdollisesti.
Musta jotenkin tuntuu, että mun elämäni on muuttumassa tähän perinteiseen ralliin, mihin lupasin, etten ikinä joutuisi. Mä sinnittelen viikot selvinpäin ja odotan kieli pitkällä viikonloppua, että voin vetää tasoittavat kännit. Tai sitten en jaksa ja juon jo viikolla pienet arkikännit ja laulan bussissa. Tosin nyt mulla on rahat ihan lopussa, mikä voi ehkä rajoittaa menoa vähän. Tai no, tuskin. Mä en vaan enää kestä selvinpäin. Mä taidan pikkuhiljaa muuttua isäkseni, vaikka lupasinkin itselleni ensimmäiset seitsemäntoista vuotta, ettei niin koskaan käy.
No, joka tapauksessa. Heti kun kirjotukset on ohi, eli onneks jo joskus kuukauden päästä, mä aion ottaa viikon vapaata koulusta ja tulla kipeeks. Maata vaan kotona kaikki päivät ja nukkua, ehkä syödä, mutta sitten taas nukkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti