Nonih, mistähän sitä edes alottais.
Anteeks kauheesti pitkästä tauosta. Mä olin tosiaan ensin melkein kuukauden kipeänä, sitten oli yo-kokeita ja sitten matkustelua ja sellasta pientä kivaa. Kuitenkin anyways, täällä taas!
Tilannekatsaus: Mun terapia julkisella puolella loppui, ja nyt pitäisi hakeutua hoitoon yksityiselle. Tässä on vaan sellainen pikkuinen ongelma, että mä oon ihan toivottoman laiska ja saamaton ettiin itelleni mitään psykologia. Mieluummin vakuutan itelleni, että pärjään ilmankin. Ehkä mä ens viikolla yritän saada itteeni niskasta kiinni asian kanssa. Etenkin, kun mun melkein kuukauden putkeen jatkunu hyvä kausi vaikuttaa olevan lopuillaan, ja täällä ollaan taas täysin lähtökuopissa.
Joten oon siis tällä hetkellä jokseenkin tyhjän päällä. Kaiken lisäks musta tuntuu, että sovin koko ajan jotain menoa ja tekemistä ja olemista ja tulemista (?) sen takia, kun en halua pysähtyä ajattelemaan. Mä oon liikkeellä ja menossa 24/7, että pysyisin tehokkaasti erossa omasta päästäni, ja burnout ei tunnu tällä hetkellä kovin kaukaselta ajatukselta. Sellasta.
Alkoholia oon yrittäny kuitenkin tietosesti vähentää, jeejee. Tai no, pientä kaunistelua. Arkikännit edelleen mukana kuvioissa, samoin kuin arkidarra ja lintsaaminen. Onneks on loma!
Mä menin ja lihoin kolme kiloa. Siitä tää laskukausi varmaan alko. Mä en sais käydä vaa'alla, kävin silti ja tajusin lihoneen kolme kiloa. Kolme vitun kiloa. Ja mitä mä teen ratkaistakseni asian? SYÖN. Vitutukseen, ärtymykseen, suruun ja ahdistukseen. Se tän kaiken alotti.
Suoraan sanottuna mulla oli hetken aikaa tosi kummallinen olo ennen sitä. Mä tavallaan... Mä melkein tykkäsin olla nainen. Vaan melkein, mutta kuitenkin. Aattelin sen pari viikkoo, että pystyn tähän, että täähän on oikeestaan ihan mukavaa ja näin. Sit mä en oikeen ees tiedä, mistä se lähti, mutta jotain tapahtu. Kai mä vaan tajusin, ettei se oo ihan niin yksinkertaista. Mun pitäis oikeesti puhua jollekin, jos ei muille niin Hönölle, mutta en mä pysty sellaseen. Mä oon tullu taas kerran siihen tulokseen, etten voi ikinä kertoo sille. Kuinka mä selittäisin, että valehtelen sille? En mä edes halua ajatella valehtelevani, mutta niin se ilmeisesti kuitenkin on. En kai mä voi mennä sille sanomaan, että moi oonkin jätkä, ethän jätä mua? Nii, en kai voi.
Mä tiedän muutaman transmiehen, jotka on lähteny muuttaan itteensä ja ne edistyy tosi hyvin. Ne näyttää ihan onnellisilta ja niillä on vanhat kaverit tallella. Mun päähän nousi jo sellanenkin hassu ajatus, että oonko mä sittenkin vaan liian peloissani? Pyh, mä sanon. Mä en olis onnellinen puolikkaanakaan. Vaikka myönnettäköön, että tääkin on ainakin toistaseks ihan perseestä. Syvältä sieltä.
