I'm tired of being what you want me to be

Mä haluaisin kirjottaa siitä, miltä musta tuntuu, mutta totuus on, ettei musta tällä hetkellä tunnu oikein miltään.

Mun oloni on tyhjä. Mä oon tyhjä. Ihan kuin mä olisin vain kuori, jolla ei oo muuta tarkoitusta kuin vaeltaa eteenpäin elämässä, robottina.

Mä en jaksa olla enää surullinen, mutta mä en osaa olla iloinen.

Mä oon laihtunu, mutta mä en saa siitä hyvää mieltä. Mun arvet on haalistunu vähän, mutta mä en osaa olla iloinen. Mulla on taas rahaa hetken aikaa, ja mä jaksan taas lähteä ulos näkeen mun kavereitani, mutta mua ei oikeastaan kiinnosta.

Mä oon aina pelännyt yksinäisyyttä. Nyt mä oon yksin, eikä se oikeestaan haittaa.

Mä en enää itke.

Enkä mä halua ajatella kuka mä oon, tai mitä mä oon, koska mä tiedän, että helvetti repeis. Parempi vaan, jos mä kiellän kaikki ajatukset. Sillon mä pystyn rauhottuun.

Vaipuun siihen täydelliseen tilaan, kun mikään ei tunnu miltään.

Mietin mihin, ja miten mun tieni vie..

Noniin, täällä taas. Syystä tai toisesta.

Mun oikeestaan piti lopettaa koko blogin pitäminen. Miksi? Koska mä kyllästyin valittaan ongelmistani netissä ja päätin olla tyytyväinen elämääni. Mutta mulla menee taas aika heikosti ja mä tajusin, kuinka puhdistavaa oikeestaan oli purkaa tuntojaan tänne.

Mä oon ajanut itseni loppuun. Mä en enää jaksa. Mä oon masentunut jatkuvan dysforian alla niin pahasti, että mä oon onnistunut jo pilaamaan oman talouteni ja heikentämään joitain ihmissuhteita. Mua ahdistaa käydä ulkona. Mua ahdistaa, kun tuntemattomat ihmiset tytöttelee. Mua ahdistaa, kun kaupan kassatyöntekijä hymyilee mulle ja mä tiedän, että se näkee mut naisena. Mua ei oo olemassa missään muualla, kuin mun oman pääni sisällä.

Mun uus psykoterapeuttini ei ymmärrä mua. Se ihmettelee, miks mä vihaan naisia. Se ihmettelee, miks mun mielestä on olemassa "tyttöjen juttuja". Se kysyy, miksei tytöt voi tehdä mitä vain. Tietysti ne voi. Helvetti, en mä oo mikään sukupuoliroolittaja sovinistipaska. Enkä mä vihaa naisia. Mä vihaan vain ja ainoastaan itseäni. Ja mä yritän tietoisesti vältellä "tyttöjen juttuja", että saisin oloni paremmaks. Vaikka oikeestaan mä oon hyväksynyt kaikki puolet omassa persoonassani. Mä en vaan uskalla olla.

Okei. Mä tykkään meikata, mä tykkään lakata kynsiä ja mä tykkään käyttää korkkareita. Mä rakastan nättejä mekkoja ja mä hoidan ihoani. Mä pidän sisustamisesta, leipomisesta, eläimistä ja lasillisesta viiniä ruuan kanssa. Mitä vittua sitten? Niinpä. Ei sen pitäis saada mua tuntemaan itteeni yhtään sen vähempää mieheks. Miks mulla kuitenkin on parempi olo sillon, kun mulla on kädessä kaljatölkki tai viskilasi? Miks mulla on parempi olo xl-koon hupparissa ja rikkinäisissä tennareissa? Miks mä jätän meikkaamatta joka ikinen päivä ja lakkaan kynnet vain juhliin? Koska sillä on väliä. Koska kukaan muu ei nää mussa tippaakaan miestä, ellen mä tietoisesti tee valintoja, jotka vaikuttaa miehekkäämmiltä. Sillä ei pitäis olla väliä, mutta sillä on ihan vitusti väliä, koska sillä on väliä kaikille muille. Mun täytyy todistella itteeni jatkuvasti.

"Et sä voi olla mies, koska sä käytit puoli tuntia vaan saadakses täydellisesti viimeistellyn silmämeikin itelles."
Ja paskat, tietysti voin.

"Et sä voi olla mies, jos sä haluat käyttää kesällä mekkoja."
Miksen? Mä näin tänään kaupungilla miehen hameessa, eikä se sillä naiseks muuttunu.

"Vaan naisilla on kylppärin kaapit täynnä ihonhoitotuotteita."
Hmmm, ei. Miks se olis vaan naisten etuoikeus hoitaa ihoonsa?

Mä vaan haluan pois tästä kropasta. Mä tiedän, että mä en kuulu tänne. Musta tuntuu, että mä olisin tuomittu elinkautiseen vankilassa, jossa mä kuulen joka päivä tarinoita päivänvalosta ja auringon lämmöstä, mutta mä tiedän, etten mä voi enää koskaan nähdä aurinkoo tai tuntee sen lämpöö mun ihollani. Ja masentavinta tässä on se, että mä en kaikesta huolimatta halua lähteä korjaamaan itseäni. Koska musta ei ikinä tulis valmista. Mä en koskaan saavuttais sitä pistettä, missä mä olisin tyytyväinen. Ja sen tajuaminen vei mun viimeiset voimat. Mun on pakko hyväksyä se, että mä en koskaan tuu oleen olemassa muualla kuin omassa päässäni. Mä en oo olemassa yhteiskunnalle, enkä kenellekään muulle. Mä en koskaan saa nähdä itseäni peilistä.

Kaikesta huolimatta mä oon tässä. Elän, hengitän, näen ja kuulen. Mä tunnen kaiken, mutta mikään ei oikein tunnu miltään. Mä en osaa enää nähdä itelläni tulevaisuutta. Mä en tiedä, mitä mä tuun tekeen ammatikseni, missä ammatissa mä edes voin olla. Mä en halua ikinä synnyttää, mutta mä tiedän, että mun on joskus pakko. Ainakin jos me pysytään Hönön kanssa yhdessä. Kauheeta on, että mä oon huomannut salaa ajattelevani, toivovani, että mä en pysty saamaan lapsia. Sitten se ei haittais. Kaikki olis täydellistä.

Mä viiltelen taas, pahemmin kun aiemmin. Onneks kesä on ohi, niin kukaan ei nää. Mä oon täynnä arpia, ja uusia tulee. Ja sitten mä itken ja valitan kun en voi käydä edes uimahallissa. Oma moka, turha itkee. Mä välttelen ruokaa ja syön vaan vähän. Silti mun paino pysyy samana, eikä nää läskikimpaleet mun rinnasta katoa mihinkään. Se jos mikä on masentavaa.

Mä oon liian väsynyt tähän kaikkeen. Mä en enää jaksa. Jaksaminen on turhaa ja perseestä, silti mun on pakko. Koska elämä menee eteenpäin. Koko ajan. Ja mä oon pysähtyny jo ihan liian pitkäks aikaa paikoilleni. Toisaalta, mä oon yhä useemmin miettinyt, kuinka vitusti helpompaa olis vaan päättää kaikki. Tietysti mä pelkään kuolemaa ihan saatanasti, mutta mä tiedän, että mä olisin onnellisempi Jumalan luona kuin täällä paskamaailmassa, missä mä en koskaan saa olla kokonainen. Tiiän, että se on itsekästä, mutta mä olin niin pitkään epäitsekäs, että välillä on mun vuoro ajatella vaan ja ainoostaan itteeni.

Sometimes I even...

äyäh.

Kiirettä on pitäny, enkä oo ehtiny ollenkaan pitää blogia. Noh, täällä taas. Tietty, heti kun menee vähän huonommin.

Mä ajattelin oikeesti jo hetken, että oon ihan sinut itseni kanssa. Mulle tärkeet ihmiset tiesi, osa niistä ymmärsi. Ja mä uskottelin itelleni, että näin on hyvä.

Noh, ensinnäkin oon lihonu kesän aikana... vittumaista paskaa. Tänään laidoin bindin ensimmäistä kertaa aikoihin ja tajusin, että mun tissit on liian isot tähän. Pakko vaan laihduttaa taas.

Entäs muuten. Kaikki oli hyvin, kun kerroin Hönölle. Sitten me lakattiin puhumasta aiheesta. Nyt kaikki ahdistus on taas pakkautunu mun sisälle, enkä osaa kanavoida sitä millään terveellä tavalla ulos. Eli itsetuhoiset ajatukset täällä taas. Oon niin pettyny itteeni, mulla on kohta puoli vuotta kunnollista terapiaa takana, ja tässä on tulos? Okei, iso osa siitä meni kesätauolla mut silti.

Ei ees huvita kirjottaa muuta. Vituttaa vaan vitusti liikaa.

Itsensä etsimisestä

Mä pitäydyn edelleen päätöksessäni tehä vaan sellaisia asioita, mitä tahdon ja mitkä tuntuu hyvältä.

Oon päättänyt nyt viimeisimpänä uudistaa vaatevarastoani. Vähemmän tyttömäiseksi näin alkuun. Oon myös alkanut käyttää sitä binderia vähän useammin, olo on ihan mahtava se päällä. Tosin eilen sain kauheen paskahalvauksen, kun olin sen laittanut päälleni, ja olin vaivihkaa lähdössä Hönölle, äidille tuli äkillinen tarve tulla halaamaan mua ovella. Ei se ainakaan mitään sanonut, hyvä niin. Tiiä sitten, huomasiko se edes mitään.

Odotan mun rastoja ihan into piukeena ja oon jo suunnitellu pari tatuointia, jotka haluaisin ottaa. Mä otin äsken pari päivää lomaa elämästä ja majailin yhen kaverin luona Helsingissä. Nyt mulla on jotenkin paljon vapautuneempi olo itseni suhteen, kun sain pari päivää olla oma itseni, ja vietin aikani kaupungissa, jossa kukaan ei tuntenut mua.

Lyhyt postaus taas, mut eipä mulla toistaseks mitään valitettavaakaan oo.

Ikuinen väliinputoaja

Sekava vuodatuspostaus, ihan sama. Koska meillä kaikilla on kaksi puolta, ihan kaikilla.

Naisena: Mä saan meikata rauhassa. Se on mulla perusjuttu melkein joka päivä ihan jo senkin takia, että mä punastun tosi helposti, jatkuvasti ja jokaisesta syystä. Kylmä, kuuma, ilo, suru, viha, häpeä, you name it. Ja mun ripset ja kulmat on niin vaaleet, että väkisinkin ärsyttää vähän. Se on ihan kiva näyttää siltä, että on silmät päässä.
Miehenä: Mua ehkä katottais aika pitkään, jos meikkaisin. Toisaalta mä voisin vetää tylysti jonkun kunnon rokkarityylin ja mennä sillä. Ja lisäks, vaikka mä tän asian kanssa oonkin usein turhamainen, mä oon kuitenkin usein niin väsyny, etten vaan jaksais tai haluais meikata. Saisinpahan nukkua vähän pidempään aamulla, eikä tarvii myöhästyä sen takia, että puoliunessa tökkää itseään ripsarilla silmään...

Naisena: Mulla on pitkät hiukset. Joo, niitä on ihan kiva laittaa. Tykkään tehdä kampauksia ja silleen. Usein ne on kuitenkin tiellä, hiostaa kesällä, koko ajan takussa, vaikee pitää hyvässä kunnossa, ja mun on mahdotonta vetää sukupuolineutraalia lookia edes semiuskottavasti näillä.
Miehenä: Mulla on vähän ikävä lyhyitä hiuksia. Ja se ois tosi jees, jos olis lyhyet hiukset, kun ne ei ehdi mennä pilalle laittamisesta ja värjäämisestä, ja niitä ei tarvii kasvattaa kymmentä vuotta takasin. Sama pätee myös, kun kampaus menee pilalle. Toistaseks tosin ratkaisen hiusristiriitani rastoilla, jeejee.

Naisena: Mä tykkään välillä olla vähän pulassa, ja saada apua. Toisaalta mua ärsyttää myös se, että usein katotaan myös sillä "voi tota blondia tyttörukkaa"-ilmeellä, vaikka mä en just sillon tarvii kenenkään apua tai sääliä. Mä myös tykkään sellasista naisten rooliin sopivista jutuista kuten kokkaus, nalkutus (just kidding) ja edustaminen. Kyllä mä oikeesti oon ylpee, jos saan tehtyä Hönön kavereihin vaikutuksen olemalla hyvä tyttöystävä sille. Mä en ehkä ulkoselta olemukselta tai käytökseltäni kuitenkaan oo aina siitä naisellisimmasta päästä,
Miehenä: Mulla ei ehkä oo mitään miehisintä habitusta päällä 24/7. Kyllä mulla joskus on, mut se on aika harvoin. Mut toisaalta, eihän ihan kaikilla miehillä oo, ja mä tykkäänkin vähän rikkoo kaavoja. Ei musta koskaan sais väännettyä mitään miehisyyden perikuvaa, mutta musta löytyy myös se kerskaileva tyyppi, joka ei jaksa aina puhua tunteista, ja osaa kätkeä omansa. Ja se ei aina jaksa tätä estrogeenimäärää ja tunnemyrskyjä.

Naisena: Mä oon eri ihminen joka päivä. Se on vähän mahdotonta ennustaa, ilmestynkö mä paikalle hiukset laitettuna ja korkkareissa, vai pipo päässä ja collareissa. Ja tuunko mä juhliin mekossa vai kauluspaidassa. Mä meen fiiliksen mukaan, eikä se aina oo sopinut kaikille.
Miehenä: Mulla ei olis samaa vapautta vaihdella vaatteita ja lookia fiiliksen mukaan, ainakaan niin pitkälle kuin mekkoihin. Mä kuitenkin saisin rauhassa pukeutua sen 29 päivää kuussa kuin jätkä, ja ahdistua viimeisenä, etten voi käyttää hametta, eikä toisinpäin, kuten nyt.

Naisena: Mä ahdistun kehostani jatkuvasti. Mä kysyn Hönöltä, mitä miehet näkee naisissa, se vastaa, eikä se riitä mulle. Tissit ja pillu vittusaatana. Mikä niissä voi viehättää ketään? Ne on kuulemma kauniita ja seksikkäitä. I don't see it. Oikeesti, oon yrittäny. Viimesenä oljenkortena käytin sen, että no miehet tykkää niin ihan sama jos mä en. Ei se nyt mee ihan niinkään. Ehkä mun vihani laantuis, jos saisin edes päiväks otettua niihin etäisyyttä, mutta kun ei niin ei.
Miehenä: Naisten me on minä ja hän, miesten me on minä ja mun kyrpä. Joo, ehkä niin. En tiiä, mulle se kai olis aika isokin juttu. Eikä minkään habituksen takia tai että mua kiinnostais kärsiä paineista sen koon suhteen, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan seksi tuntuis sillon oikeelta. Ja se olis mulle iso juttu. Ja tasanen rintakehä. Mä vaan haluan. Mä haluan, että porukka tuijottais puhuessa silmiin, eikä tisseihin. Yh.

Naisena: Mä oon ahdistunu hetero.
Miehenä: Mä oon ylpeästi homo.

Naisena: Mä ahdistun, kun oon vähän liian jätkä.
Miehenä: Mä pelkään, että oon liian neiti.

Naisena: Multa ei odoteta tarpeeksi.
Miehenä: Multa varmaan odotettaisiin ihan liikaa.

Naisena: Mä en koskaan voi olla täysin tyytyväinen ja onnellinen.
Miehenä: Mun täytyy luopua joistain hyvistä ja rakkaista asioista, jotta mä olisin tyytyväinen. Onnellisuutta mulle ei voi luvata mikään.

Mä en oo mikään perfect match kummallekaan sukupuolelle.