Hukuta huolesi

Mikä on paras ratkaisu huoliin ja murheisiin?

Spontaani ryyppyilta.

Mulla ei oo nyt paljoo sanottavaa. On vaan ihan jäätävä morkkis kun menin kännissä avautumaan kavereille kaikenlaista. Vaikka eihän se niitä haitannut, mutta mua hävettää silti. Pitäis opetella pitään turpansa kiinni.

Mä en edes muista, mitä kaikkee selitin, mutta sen mä tiedän, että nyt koitan hetken pysyä kuivilla. Taas.

Vituttaa.

Kehdosta hautaan, tuhannen kapakan kautta

Mä olin pienenä se tyttö, jolla oli kolme barbia, ja iso kasa autoja, dinosauruksia, pokémoneja, digimoneja bionicleja ja ties mitä, en edes muista. Se tyttö, joka tahtoi leikkiä sotaa, olla soitlas, jolla oli kauniit, miehekkäät lihakset, ase olalla ja hurmaava hymy. Mä olin se tyttö, jonka paidassa luki glitterillä babe, ja jonka kengät oli ostettu poikien puolelta. Tyttö, joka mursi jalkansa poikien leikeissä, jonka parhaat ystävät olivat poikia, ja jonka mielestä tytöt oli tylsiä ja itki liikaa.

Vähän vanhempana, ehkä ala-asteen alussa, mä olin se tyttö, joka ei voinut ymmärtää, miksei saanutkaan enää olla poikien paras kaveri. Mä olin se tyttö, jota jotkut tytöt pelkäs, kun se riehui liikaa. Mä olin se tyttö, joka lapsenomaisesti ihastui parhaaseen ystäväänsä (poikaan), eikä enää voinut olla yksi pojista. Se tyttö, joka alkoi kiroilla salaa vanhemmiltaan. Tyttö, joka karkasi kotoa, löysi kotinsa kellarista pornolehden ja kasvoi ajatukseen, että nainen on miehille pelkkä pantava reikä.

Ala-asteen lopulla mä olin tyttö, joka otti idolikseen miehen, joka näytti naiselta. Mä olin tyttö, joka värjäsi ja leikkautti hiuksensa, maalasi silmänsä mustalla ja halusi kuollakseen ostaa poikien vaatteita, muttei uskaltanut ostaa kuin yhden paidan, jonka piilotti kaappiinsa vuosiksi. Mä olin se tyttö, josta ei saanut tykätä, kun se pukeutui oudosti. Se tyttö, jolle sai nauraa päin naamaa. Tyttö, jolle pojat hokivat huoraa päivittäin, ja joka ei silti voinut olla ihailematta niitä.

Yläasteen alussa mä olin tyttö, joka ihastui ensimmäistä kertaa kunnolla. Tyttö, joka ilmaisi sen yrittämällä näyttää tältä pojalta. Mä olin se tyttö, joka yhtä aikaa kaipasi poikien huomiota, ja joka halusi ryhtyä hoppariksi, jotta saisi peitettyä tissit pois.

Yläasteen lopulla mä olin tyttö, joka rakastui ensimmäisen kerran elämässään, eikä halunnut olla kuin rakkautensa kohde. Mä olin se tyttö, joka tahtoi väkisin olla naisellinen, että miellyttäisi tätä poikaa. Mä olin tyttö, joka sairastui masennukseen. Tyttö, joka itki itsensä uneen ja kuunteli Eminemiä, haistatti koko maailmalle paskan ja pukeutui joulujuhlassa poikien vaatteisiin. Mä olin se tyttö, joka löysi elämänsä rakkauden, ja uskoi, että se muuttaisi elämän paremmaksi.

Lukion alussa mä olin onnellinen tyttö. Mä olin se tyttö, jolla oli joku, joka rakasti. Mä olin hetken aikaa se tyttö, joka kantoi kehonsa näennäisen ylpeänä, vaikka salaa häpesikin sitä. Mä olin se tyttö, jonka kaverit alkoivat etsiä itseään, ja löysivät itsensä, muuttuivat silmissä. Se tyttö, joka tunsi jumittuvansa paikoilleen. Tyttö, joka sairastui masennukseen jo toista kertaa, ja tällä kertaa viilsi kehonsa täyteen arpia.

Lukion lopulla mä olin poika. Mä olin poika, joka terapian ohella löysi itsensä vahingossa, muttei onnistunut selättämään masennustaan. Mä olin poika, joka kadehti niitä, jotka uskalsivat olla oma itsensä. Mä olin poika, joka itki joka päivä, vaikka pojat ei itke, ja alkoi juoda ahdistustaan pois. Mä olin se poika, jonka läpi kukaan ei nähnyt. Poika, joka kehitti sata identiteettiä, eikä vieläkään tiedä, mikä niistä on se oma.

Nyt mä olen poika, jolla on hyviä ja huonoja hetkiä. Mä olen poika, joka pelkää jäävänsä yksin. Mä olen se poika, joka ei tiedä kuka on, kun katsoo peiliin. Se poika, jolla ei ole nimeä. Mä olen se poika, joka pilaa yhden nuoren tytön elämän ihan tahallaan, ja jaksaa olla siitä ihan helvetin ylpeä. Se poika, jota ei kiinnosta tän tytön elämä, perhe, ystävät tai mielenterveys. Poika, joka vain tahtoo elää.

Ja mä haluaisin olla mies. Mä haluaisin olla lihaksikas mies, jolla on seksikäs ääni. Mä haluaisin olla mies, joka tietää, mitä tahtoo. Mä haluaisin olla se mies, joka rakastaa miestä ja elää elämänsä sen kanssa onnellisena. Se mies, josta kukaan ei voisi nähdä päällepäin, että se syntyi naiseksi. Mies, joka musta ei koskaan voi täysin tulla. Mies.

*

Joskus mä epäilen itseäni, kai se on ihan normaalia. Joskus mä mietin mielessäni, että mitä jos Hönö olikin silloin oikeassa, kun se sanoi tän menevän ohi. Jos mä oonkin vaan sairas, ja tarviin apua? Ehkä mä en ookaan löytänyt itseäni, vaan kadottanut viimeisetkin rippeet itsestäni. Miksi mä avaudun näistä asioista?

Jos mä vaan tietäisin, mitä mä haluan ja kuka mä oon. Mutta mä oon rikki. Mä oon niin vitun rikki, ettei kukaan pysty enää korjaan mua. Mä en oo enää kukaan enkä mikään.

Mä vaan haluaisin rakastaa itseäni. Mä haluaisin niin paljon, mutta mä en osaa. Ei tässä kehossa oo mitään rakastettavaa. Ja joo, se on hienoo, että mulla on ymmärtäväisiä ihmisiä ympärilläni. Ne kattelee tätä mun touhua ja rakastaa mua kaikesta huolimatta. Silti mä toivoisin kaikesta sydämestäni, että mulla olis joku, joka ei vaan rakastais, vaan ymmärtäis. Joku, joka tietäis, miltä tuntuu olla ihan vitun rikki. Kaikki me kai ollaan rikki, mutta mulla on ne palasetkin hukassa.

Mä en enää edes vihaa elämää, mä oon vaan niin kyllästynyt tähän kaikkeen. Mä oon ainoastaan pettynyt. Jos tää on mun ainoo elämäni, niin eipä oo häävi kokemus. Etenkään, jos mä joudun kestään tätä pirstaleisuuden tunnetta vielä vuosikymmeniä. En mä jaksa niin kauaa. Eikä kukaan täällä ymmärrä. In the end, we all die alone.

So... it seems like you don't want me anymore. But I fucking love you.

Noniih, mitäs nyt...

Avautumisvaroitus. Taas vaihteeks oon vähän alamaissa, enimmäkseen siks, että mulla meni taas hetken aikaa hyvin, mikä sai Hönön unohtaan kaikki lupauksensa, ja yhtäkkiä sieltä tuleekin taas tytöttelyä ja "ette te naiset ymmärrä" tai "toi on niin naisten juttu". Mä yritin olla sanomatta siitä mitään, ja musta tuntuu, että selvisin ihan hyvin.

Ja tää on hirveetä spekulointia, kun en oo suoraan Hönön kanssa asiasta puhunu, mut musta tuntuu, että se koko biseksuaalisuushomma, mistä se mulle puhu, oli pelkästään sitä, että se haluais olla mun kanssani yhdessä kävi miten kävi. Mut että se olis silti hetero. Koska myös kaikenlaista tissi- ja pillukommenttia ja juttua lentää sen suusta aika usein. Ja mä tiiän, että sitä häiritsee tää asia, vaikka se esittäis mulle olevansa kuinka ok kaiken kanssa. Kunhan nyt mietin.

Ja sit ehkä viä kiusallisempi asia... Meillä on ollu aika hiljasta makkarin puolella viime aikoina. Tai no... tosi hiljasta. Yleensä se johtuu musta, myönnän, mutta mun on vaikee uskoo, että olis pelkkää sattumaa, ettei Hönöllä oo mitään fiilistä just sillon, kun mulla menee hyvin. Mut en mä viitti siitä hirveesti alkaa tenttiäkään, on se sen verran arka aihe. Kerran kysyin, ja vastaus oli, ettei tää liity mun päähäni millään tavalla. Mietin vaan, että mihin sitten? Mihin se voi sit liittyä? Mulla on vahva pelko, tai oikeestaan jopa epäilys tai tunne siitä, ettei se enää halua mua. Ja... se on jotain, mitä mä en haluais kohdata nyt. Mä tiedän, että meidän täytyy käydä se keskustelu jossain vaiheessa, mutta mä pelkään sitä yli kaiken.

Muuten kai sujuu ihan hyvin. Huomenna mun pitäisi nähdä ensimmäistä kertaa sen pitkän viestittelyn jälkeen erästä vanhaa ystävääni, ja mua jännittää vähän. Se on kuitenkin ihan eri juttu tekstailla kuin nähdä livenä tollasen jutun jälkeen. Mä vaan toivon, että kaikki sujuu huomenna hyvin.

Tavoitteista

Wou... mä just luin ensimmäisen blogitekstini ihan vaan virkistääkseni omaa muistiani.

Niin hämmentävää, kun musta itestäni tuntuu jatkuvasti, etten edisty yhtään mihinkään ja että junnaan paikoillani, mutta mä olin kuitenkin saavuttanut puolet omista tavotteistani! Mun äiti tietää, muutama hyvä ystävä tietää, ja mikä kaikkein eniten aiheutti sillon päänvaivaa: Hönökin tietää. Ja tähän mennessä ihmissuhteita kariutunut? Nada.

Tästä meinas tulla joku lyhyt valitusteksti, mutta onneks luin ton ensin, koska sain taas vähän lisää uskoa siihen, että asiat tulee meneen hyvin. Vaikka eilen, kun äiti oli vähän (enemmän) humalassa, sain kuulla, kuinka sitä ärsyttää, että me käydään niin vakavia keskusteluja ja kuinka se ei jaksa eikä halua. Mä tiedän, että ihmiset on humalassa useimmiten ärsyttäviä siks, että ne on rehellisiä ja suorasanasia. Joten mä päätin senkin, että asia on sen osalta käsitelty. Kävi miten kävi, mulla ei oo enää aikomustakaan purkaa tuntojani sille, ehkä vaan ilmotan jos jotain muuttuu.

Ja huomasin viä sellasen jutun, että mä olin jo melkein unohtanut, että halusin rakentaa keholleni hyvän elämän. Ei ihme jos mä oon jatkuvasti vihanen ja ärtyny, kun mä en meinannu muistaa, että mun isoin tavoitteeni oli oppia rakastaan sitä siitä huolimatta, ettei me sovitakaan yhteen. Tää oli ihan hyvä keino palauttaa jalat taas maanpinnalle, koska mä oon vaan viimeaikoina itkenyt, että mitä mä teen kun en voi koskaan saada kehoa, jonka haluan. No, opetella elään näin? Eikö? Enkö mä alunperin päättänyt niin ja luetellut vielä listan perusteluja sille, miksi? Niin.

Klisee, mutta rakkaus voittaa kaiken

Noniin nyt tulee paljon tekstiä:

Mä olin eilen viettämässä iltaa kavereiden kanssa. Mulla on viimeset pari päivää taas menny suhteellisen hyvin, ja olis pitäny arvata, että se eilinen romahduttaa kaiken, koska se kaveriporukka oli mitä oli. Toisin sanoen musta tuntu, että ollin kiertoajelulla seksuaalisten suuntautumisten ihmemaassa. Kaikki oli vähän erilaisia, ja kaikelle oli olemassa kuitenkin joku termi tai ainakin niiden sekoitus, ja oma lokero. Mä en paljoa puuttunut tähän keskusteluun, mutta yllätys yllätys, aloin pohtia omaa lokeroani, mihin mä oikein kuulun?

Päädyin sitten mietteissäni niin syvälle, että kerroin ajatuksistani ja tästä koko transhommasta taas yhdelle uudelle ihmiselle kotimatkalla. Vaikka ei se mikään satunnainen avautuminen ollut, mä olin suunnitellut kertovani sille suhteellisen pian, koska olin lähes 100% varma, että se ymmärtää.

Mun olo ei kuitenkaan keventynyt tarpeeks, vaikka olin niin olettanut. Ja pitkän vatvomisen jälkeen mä otin yhteyttä kahteen parhaaseen ystävääni, joiden kanssa me ollaan tunnettu jo pitkään. Toinen niistä oli vielä hereillä, ja me alettiin sitten keskustella tästä asiasta, ja mä muistin, minkä takia me ollaankaan ystäviä, ja kuinka hyvin joku voikaan ymmärtää. Ja mä päätin lainata tähän pari kohtaa meidän keskustelusta (vähän ehkä sanamuotoja muunnellen, mutta sisältö on sama):

Hetken keskustelun jälkeen...

R(kaveri): Eksä tunne oloos tossa kehossa mukavaks? Tunneksä olevas enemmän poika? Vai...?

M(mä): Mä oon ihan sekasin. Sen mä tiiän, etten enää kestä tätä. Mut en tiiä, mikä mä enää oon. Haluun nää kaikki naisjutut pois, mut en tiiä, olisinko onnellisempi jätkänä. Varmaankin, mutta mä en haluais olla transu. Joten mä toistaseks pitäydyn androgyniassa... mut en mä tiiä. Mä oon vaan niin vitun sekasin. Ja mun ei pitäny ikinä puhua tästä kenellekään.

R: Hei! Sä saat kertoo mulle kaiken, mitä haluat. Ja me rakastetaan sua, olit sä sit nainen, hevonen tai mies.

Keskustelua jatkui hetken....

M: Eihän tää muuta mitään...?

R: Ei. Miks pitäis? En nää syytä. Mut mä haluan sanoo sulle jotain! Mä rakastan sua enemmän kuin HÖNÖ tai kukaan MUIJA tai kukaan JÄTKÄ tuolla jossain. Jos sä koet, että oot enemmän jätkä kuin muija nii anna mennä vaan! Kokeile edes olla jätkä jonkin aikaa, ja jos se tekee sut onnellisemmaks, nii se on sit se oikeempi vaihtoehto. Jos et nii sit ei. Ja sit mietitään, miten päästäis eteenpäin. Älä kuitenkaan jumita sun kehoon, kun kehoo pystyy muuttaan, ja sul on hyvä syy kokeilla. Tää on rakas hei sun elämä. Niinku SUN _elämä_. Sulla on oikeus olla mikä ja mitä vaan, miltä susta tuntuu tai mitä sä haluat! Kunhan se tekee sun olos mukavammaks olla sinä itse, kun sä löydät sen, kuka sä oikeesti oot (fyysisesti).

M: Mä tiiän... Ja mä arvostan sitä, että sä sanot noin. Mut mä en vaan voi enkä pysty enkä tavallaan edes halua, koska iskä. Se ei koskaan ymmärtäis, eikä mulla oo sydäntä viedä siltä sen ainoota tytärtä. Enkä mä halua pistää välejä poikki sen kanssa, minkä se varmaan tekis, kun kuulee. Se ei oo mikään avarakatseisin ihminen. Ja lisäks... Mä tahtoisin joskus oman lapsen. Ja jos mä nyt haluan laittaa itteni sen lapsen edelle, niin mä en koskaan voi saada sitä. Ikinä. Ja mä en voi päättää tästä ennen kuin mä tiiän, pystysinkö tällä hetkellä hankkiin lapsia.

Ja taas hyppään parin kohdan yli.

M: On tässä hyvääkin. Mä esim tykkään kyl mekoista, korkkareista ja meikkaamisesta, mut onko ne sen arvosia, etten mä voi käydä suihkussa itkemättä? Mä en tiiä. Ja mä haluaisin sen lapsen. Mut onko se sen arvosta, että mä oon koko ajan henkisesti epävakaa? Mä en tiiä.

R: Musta ei vaan oo oikein, että sä elät sellasessa kehossa, missä et tunne oloos mukavaks. Ja sun vaan kannattaa kokeilla, millasta olis jätkänä. Transujahan nyt on ympäriinsä. Niitä ei oo paljoo, mut niitä on. Sä et voi tietää, ellet sä kokeile. Ja ne on materiaaleja ne mekot ja korkkarit, en ymmärrä, mikset vois pukeutua mieles mukaan. Esim. tänään mekko ja huomennna jätkien vaatteet. Kyllä nyt kaikilla on oikeus käyttää mekkoja, oli jätkä tai nainen.

M: Mä en pystyis siihen, se olis mun osaltani siinä kohtaa kyllä byebye mekoille. Ja viä yks juttu. Vaikka mulla on päässä ajatus siitä, että olisin onnellisempi toisessa kehossa, niin faktahan on, etten mä sitä kaikesta huolimatta koskaan sais. Ei oo olemassa mitään ihmeleikkausta, jolla kaiken sais kuntoon. Ja mä pelkään, että ahdistuisin vaan pahemmin, jos olisin puoliks jotain ja puoliks en ja vanhaan ei vois palata ja eteenpäin ei pääsis.

R: Niin, no toi on karu fakta. Mut kenenkään ei pitäis olla vankina omassa kehossa.

M: Siks se oiskin niin vitusti helpompaa, jos ei olis ollenkaan. Ei tarviis arpoo, miettii ja pelätä.

R: Mut sä synnyit tähän maailmaan syystä. Ja mitä ikinä sä päätät, niin mä nään sut sun mielen kautta, enkä sun kehon kautta. Siis katon sua henkisestä näkökulmasta.

Ja taas hypitään...

R: Mun mielestä jokaisella on oikeus olla aasi tai jätkä tai nainen tai vaikka kirahvi ihan minä päivänä ne vaan haluaa. Koska mä en halua, että tässä maailmassa kukaan elää onnettomana omassa kehossaan. Voisin sanoo, että pahin, mitä ihmiselle voi tapahtuu on tää oman kehon vankina. Se on vähän sama kuin olis koomassa. Joten mulle se on ihan sama, ootko jätkä vai nainen. Me silti tarvitaan toisiamme.

M: Kiitos. Oot mun sisko ja rakastan sua. Ja jos en muuta, niin oon sun aasi.

*

Siinä ehkä keskustelun pääkohdat. Oli siä sitten vielä juttua Hönön suhtautumisesta tähän kaikkeen ja siitä, että oonko mä nyt sitten homo vai mikä mä oon, mutta leikkelin ne pois sry.

Tän keskustelun jälkeen Hönö tuli vielä illalla meille, ja mä avauduin sille vielä kerran tästä kaikesta. Ja se sanoi, että se vaan tahtoo, että mä oon onnellinen. Ja että mun pitää rauhassa miettiä tätä, koska mulla ei oo mihinkään kiire. Ja että se haluaa olla siinä ja tukee mua. Se ei kuitenkaan voi luvata kestävänsä sitä kaikkee, koska enhän mä välttämättä itekään kestä sitä kaikkee. Mutta se sano, että mun pitää tehdä kaikki päätökset itteni takia, eikä kenenkään muun takia.  Koska mun pitäis saada se elämä, jonka mä haluan. Ongelma on, etten mä oo ihan varma, minkä elämän mä haluan.

Ja me taas naurettiin asioille. Ja mä sanoin, etten kyllä olis mikään miehekkäin mies, ja se sano, ettei se nyt oo itekään. Ja se sano, etten mä tällä hetkellä oo kyllä naisellisin nainenkaan, mikä on kyllä ihan hyvin sanottu. Ja se kehtas sanoo, että jos sitä joku asia tässä häirittee niin se, että mitä enemmän mä haluan olla mies, sitä homommalta siitä tuntuu. Ja sit me naurettiin taas. Tai no, mä itkin ja nauroin yhtä aikaa.

Mutta kaiken tän jälkeen mulla on taas vähän selkeempi olo asioista, ja mä toivon, että tää kaikki selkeytyy jossain vaiheessa. Viimestään, kun mun terapia alkaa uudestaan loppukeväästä. Kaikelle on joku tarkoitus, ja mä luotan siihen, että Jumala tiesi, mitä teki, kun asetti mulle tän polun kuljettavaks.

Bleed, bitch, bleed

Ahah, ja näin nopeesti ne fiilikset muuttuu.

Eilen mä taisin hehkuttaa, kuinka kivaa ja onnellista elämä on ja kuinka kaikki on hyvin ja jeejee ja sitä rataa. Vitut.

Mä olin jo melkein täysin onnellinen, kunnes sain ikävän muistutuksen keholtani, että se on edelleen nainen, nimittäin menkat. Ah, mä oon vaan krampannut ja valittanut ja vetänyt pillereitä koko päivän, ettei vaan satu yhtään ja silti sattuu koko ajan, enkä mä pysty käymään vessassa itkemättä. Mun psyyke ei kestä tätä.

Mutta hei jee, mä oon päässy taas uudestaan terapiaan, ja mulla on huomenna aika, pääsempähän sinne valittamaan, koska nyt mä oon lähteny täysin puhteelta pöydältä ja kerroin heti ekalla kerralla kaiken kertomisen arvoisen, joten mulla ei oo mitään salattavaa tai hävettävää.

Mutta kuitenkin... mä en tällä hetkellä enää kestä itteeni, enkä mä onnistu piristään itteeni, vaikka Hönö on yrittänyt keksiä kaikkee kivaa tekemistä koko päivän. Tänään mikään ei vaan toimi ja kaikesta huolimatta mä olen edelleen fyysisesti 100% nainen, joka kärsii naistenvaivoista ja itkee itsensä uneen, koska on vittu saatana soikoon mies eikä pääse siitä eroon vaikka kuinka vuotais verta.

Vuotasin vittu kuiviin.

Terveisiä homolandiasta

Tässä kaikille kärsivällisesti tän angstipaskan läpi tarponeille vaihteeksi iloinen postaus:

Mä oon onnellinen. Mä oon niin helvetin onnellinen, että se sattuu. Hetki sitten se viä sattu pahalla tavalla, ja mä itkin taas kurjaa elämääni Hönölle, joka kuunteli ja nyökkäili kuten tavallista. Mä en kuitenkaan enää rauhottunut niillä tavallisilla sanoilla, koska mä olin ihan rikki. Mä olin niin peloissani, kun kaikesta mun omasta vuodattamisestani huolimatta Hönö ei ollut missään vaiheessa ilmaissut omaa varsinaista näkökantaansa asioihin.

Joten mä huusin sille, tietenkin. Huusin, ettei se voi sivuuttaa tätä kaikkea yhdellä kädenliikkeellä, koska ei se oo niin yksinkertasta. Nää ei oo helppoja asioita tai yksinkertaisia asioita, enkä mä voi olla enää koskaan varma itestäni, jos se ei tee mulle omaa näkökantaansa selväksi.

Joten se teki. Ilmeisesti silläkin on omat pikku salaisuutensa, koska mä sain kuulla, että mun umpihetero poikaystäväni onkin bi, eikä sillä oo mitään ongelmaa jatkaa mun kanssani, koska mä oon edelleen sama ihminen. Ja tota... mä en enää tiennyt mitä sanoa, joten itkinpä sitten vaihteeksi onnesta.

Ja taidan vähän vollottaa vieläkin. Mä en voi edes ymmärtää, millä tuurilla oon löytäny tälläsen ihmisen vierelleni. Mulle ei vaan käy näin, mä en oo ikinä voittanut arpajaisissa tai päässyt oleen ensimmäinen missään jonoissa (paitsi ehkä joskus ala-asteella jossain ruokailujonossa). Miten mä nyt oon saanut yhtäkkiä kaiken, mitä mä halusin? Koska senhän mä sain, nyt mulla on ihan kaikkea. Ja ihan sama, sanoo kuka tahtoo, että tää on jotain saatanan teinirakkautta ja tunteet kuolee ja päläpälä, mä haistatan nyt niille kaikille hyvin pitkän paskan, koska mä tiedän, että mä tuun pitään Hönöstä vaikka väkisin kiinni koko lopun elämäni.

Me jopa naurettiin koko jutulle. Naurettiin sille, että ulkopuolisten silmiin me ollaan ihan tavallinen heterosuhde. Bitches, please. Meillä on samassa sopassa yks transu, yks homo ja yks bi. Se on jo aika helvetin kova saavutus. Ja hyvä niin, koska mulla on kaikkea, mitä mä voin toivoa, ja mä hymyilen niin leveästi, että se voittaa kaikki hammastahnamainokset.

Hey, Lolita

Ööm... mitäs.

Pääsin koulusta! Jee, wohoo, jipii, lukio läpi! Ja välivuosi ilman töitä ja rahaa edessä. Vittu jes.

Mä olin eilen katsomassa Wanhojen tansseja. Ja aloin itkeä. Mä aloin vollottaa siellä yleisössä kuin pieni lapsi, kiitän vaan onneeni, että istuin yksinäni siellä nurkassa, enkä missään ihmisten keskellä. Mulle vaan iski hirvee ahdistus, mä taisin jopa saada ihan paniikkikohtauksen, koska mulla meinasi loppua happi.

Se kaikki johtui niistä tytöistä. Niistä keijukaismaisista tytöistä, joilla oli kauniita, seksikkäitäkin mekkoja, ja jotka kulki ympäriinsä korkeissa koroissa, hiukset ja meikit kohdallaan. Ja kuinka ylpeitä ne oli, kantoivat kehonsa ja itsensä kunnialla, tietäen, että kaikki muut katsoi ja ajatteli, että wau. Enkä mä voinut olla miettimättä, että miksen mä voi tyytyä samaan. Miksen mä voi pukea seksikkäitä vaatteita ja hymyillä, nostaa pääni pystyyn ja olla ylpeä nainen. Kaikki olis sillon niin vitusti helpompaa, kun että mä tungen hiukseni pipon alle piiloon ja kyhjötän nurkassa huppu päässä, ilman meikkiä ja haarat auki, koska mua ei jaksanut kiinnostaa ja mua vaan vitutti niin ankarasti.

Mä oon puhunut Hönön kanssa viime aikoina aika paljon, ja mulla on viimein sellanen fiilis, että me ollaan suht samalla aaltopituudella. Mä oon itkeny ja sanonu, etten oo nainen ja se on vastannut, että mä rakastan sua. Ja kai se on ihan hyvä juttu, sitähän mä haluan. Musta vaan tuntuu, etten riitä kuitenkaan. En niin kauan, kun ympärillä parveilee kauniita naisia, jotka punaa huulensa ja hymyilee viettelevästi, pistää tissit tarjolle ja stiletot jalkaan. Ja vaikka se vakuuttelis mua kuinka, ettei se halua ketään muuta, mä tiedän, ettei tää oo se juttu, johon se lupautu, kun me alettiin seurustella. Mä oon alkanut epäillä, että sille puhuminen oli pelkästään huono idea, koska nyt mä oon entistä epävarmempi kaikesta.

Kaiken lisäks se sanoo mua edelleen naiseks "Hei nainen" sitä tätä ja tota. Joo tiedän, se on tehnyt sitä melkein kolme vuotta, mutta mä en kykene kuunteleen sitä enää saamatta puistatuksia. Ja vielä sellanen lisäys, että oon viime postausten perusteella varmaan vaikuttanu ihan naistenvihaajalta tai joltain, sitä en ole. Tytöt on ihania yleisellä tasolla, mä vaan ite olisin mieluummin vaikka läjä paskaa, koska hyi helvetti argh. Mä en kykene tähän, se on hienoa, että te jotkut jaksatte ja ootte onnellisia siinä kehossa, jonka Jumala teille on antanut. Mä vaan oon täysin väärässä paikassa.