Kehdosta hautaan, tuhannen kapakan kautta

Mä olin pienenä se tyttö, jolla oli kolme barbia, ja iso kasa autoja, dinosauruksia, pokémoneja, digimoneja bionicleja ja ties mitä, en edes muista. Se tyttö, joka tahtoi leikkiä sotaa, olla soitlas, jolla oli kauniit, miehekkäät lihakset, ase olalla ja hurmaava hymy. Mä olin se tyttö, jonka paidassa luki glitterillä babe, ja jonka kengät oli ostettu poikien puolelta. Tyttö, joka mursi jalkansa poikien leikeissä, jonka parhaat ystävät olivat poikia, ja jonka mielestä tytöt oli tylsiä ja itki liikaa.

Vähän vanhempana, ehkä ala-asteen alussa, mä olin se tyttö, joka ei voinut ymmärtää, miksei saanutkaan enää olla poikien paras kaveri. Mä olin se tyttö, jota jotkut tytöt pelkäs, kun se riehui liikaa. Mä olin se tyttö, joka lapsenomaisesti ihastui parhaaseen ystäväänsä (poikaan), eikä enää voinut olla yksi pojista. Se tyttö, joka alkoi kiroilla salaa vanhemmiltaan. Tyttö, joka karkasi kotoa, löysi kotinsa kellarista pornolehden ja kasvoi ajatukseen, että nainen on miehille pelkkä pantava reikä.

Ala-asteen lopulla mä olin tyttö, joka otti idolikseen miehen, joka näytti naiselta. Mä olin tyttö, joka värjäsi ja leikkautti hiuksensa, maalasi silmänsä mustalla ja halusi kuollakseen ostaa poikien vaatteita, muttei uskaltanut ostaa kuin yhden paidan, jonka piilotti kaappiinsa vuosiksi. Mä olin se tyttö, josta ei saanut tykätä, kun se pukeutui oudosti. Se tyttö, jolle sai nauraa päin naamaa. Tyttö, jolle pojat hokivat huoraa päivittäin, ja joka ei silti voinut olla ihailematta niitä.

Yläasteen alussa mä olin tyttö, joka ihastui ensimmäistä kertaa kunnolla. Tyttö, joka ilmaisi sen yrittämällä näyttää tältä pojalta. Mä olin se tyttö, joka yhtä aikaa kaipasi poikien huomiota, ja joka halusi ryhtyä hoppariksi, jotta saisi peitettyä tissit pois.

Yläasteen lopulla mä olin tyttö, joka rakastui ensimmäisen kerran elämässään, eikä halunnut olla kuin rakkautensa kohde. Mä olin se tyttö, joka tahtoi väkisin olla naisellinen, että miellyttäisi tätä poikaa. Mä olin tyttö, joka sairastui masennukseen. Tyttö, joka itki itsensä uneen ja kuunteli Eminemiä, haistatti koko maailmalle paskan ja pukeutui joulujuhlassa poikien vaatteisiin. Mä olin se tyttö, joka löysi elämänsä rakkauden, ja uskoi, että se muuttaisi elämän paremmaksi.

Lukion alussa mä olin onnellinen tyttö. Mä olin se tyttö, jolla oli joku, joka rakasti. Mä olin hetken aikaa se tyttö, joka kantoi kehonsa näennäisen ylpeänä, vaikka salaa häpesikin sitä. Mä olin se tyttö, jonka kaverit alkoivat etsiä itseään, ja löysivät itsensä, muuttuivat silmissä. Se tyttö, joka tunsi jumittuvansa paikoilleen. Tyttö, joka sairastui masennukseen jo toista kertaa, ja tällä kertaa viilsi kehonsa täyteen arpia.

Lukion lopulla mä olin poika. Mä olin poika, joka terapian ohella löysi itsensä vahingossa, muttei onnistunut selättämään masennustaan. Mä olin poika, joka kadehti niitä, jotka uskalsivat olla oma itsensä. Mä olin poika, joka itki joka päivä, vaikka pojat ei itke, ja alkoi juoda ahdistustaan pois. Mä olin se poika, jonka läpi kukaan ei nähnyt. Poika, joka kehitti sata identiteettiä, eikä vieläkään tiedä, mikä niistä on se oma.

Nyt mä olen poika, jolla on hyviä ja huonoja hetkiä. Mä olen poika, joka pelkää jäävänsä yksin. Mä olen se poika, joka ei tiedä kuka on, kun katsoo peiliin. Se poika, jolla ei ole nimeä. Mä olen se poika, joka pilaa yhden nuoren tytön elämän ihan tahallaan, ja jaksaa olla siitä ihan helvetin ylpeä. Se poika, jota ei kiinnosta tän tytön elämä, perhe, ystävät tai mielenterveys. Poika, joka vain tahtoo elää.

Ja mä haluaisin olla mies. Mä haluaisin olla lihaksikas mies, jolla on seksikäs ääni. Mä haluaisin olla mies, joka tietää, mitä tahtoo. Mä haluaisin olla se mies, joka rakastaa miestä ja elää elämänsä sen kanssa onnellisena. Se mies, josta kukaan ei voisi nähdä päällepäin, että se syntyi naiseksi. Mies, joka musta ei koskaan voi täysin tulla. Mies.

*

Joskus mä epäilen itseäni, kai se on ihan normaalia. Joskus mä mietin mielessäni, että mitä jos Hönö olikin silloin oikeassa, kun se sanoi tän menevän ohi. Jos mä oonkin vaan sairas, ja tarviin apua? Ehkä mä en ookaan löytänyt itseäni, vaan kadottanut viimeisetkin rippeet itsestäni. Miksi mä avaudun näistä asioista?

Jos mä vaan tietäisin, mitä mä haluan ja kuka mä oon. Mutta mä oon rikki. Mä oon niin vitun rikki, ettei kukaan pysty enää korjaan mua. Mä en oo enää kukaan enkä mikään.

Mä vaan haluaisin rakastaa itseäni. Mä haluaisin niin paljon, mutta mä en osaa. Ei tässä kehossa oo mitään rakastettavaa. Ja joo, se on hienoo, että mulla on ymmärtäväisiä ihmisiä ympärilläni. Ne kattelee tätä mun touhua ja rakastaa mua kaikesta huolimatta. Silti mä toivoisin kaikesta sydämestäni, että mulla olis joku, joka ei vaan rakastais, vaan ymmärtäis. Joku, joka tietäis, miltä tuntuu olla ihan vitun rikki. Kaikki me kai ollaan rikki, mutta mulla on ne palasetkin hukassa.

Mä en enää edes vihaa elämää, mä oon vaan niin kyllästynyt tähän kaikkeen. Mä oon ainoastaan pettynyt. Jos tää on mun ainoo elämäni, niin eipä oo häävi kokemus. Etenkään, jos mä joudun kestään tätä pirstaleisuuden tunnetta vielä vuosikymmeniä. En mä jaksa niin kauaa. Eikä kukaan täällä ymmärrä. In the end, we all die alone.