Jesjes, tänään lähdetään viihteelle! Ihanaa päästä vähän tuulettuun.
Eilen yöllä ilmeisesti tein harvinaisen sekavan postauksen tänne. Selitetäänpä vähän, koska tykkään selitellä.
Mulla oli tosi huono ilta. Ihan helvetin huono. En avaudu nyt kaikesta mahdollisesta, mutta mä olin lopulta ihan maassa ja join ja rupesin siinä kolmen jälkeen avautumaan omalle äidilleni sitten. Heitin ilmoille kaikki paskat mun psykologikäynneistä, jotka näin jälkikäteen ajateltuna oli paljon ahdistavampia kuin itse ongelmien kanssa eläminen. Ja sitten mä huusin sille olevani ällöttävä ja tahtovani pois tästä kehosta. Että näin. Mä en ihan tiedä, mitä se ajattelee, koska tänään ollaan sujuvasti vältelty koko keskustelua, mutta kun se illalla kysyi, että mihin mä sitten haluaisin, mä valehtelin etten tiedä. Aika säälittävää. Joten mä en nyt oo varma lasketaanko tää että äiti tietää vai ei, kun en mä sitä kuitenkaan sanonut, mutta olettasin, että se kyllä tajus kuitenkin.
Joten kai mä voisin väittää päässeeni johonkin. Ottaneeni humalaisen askeleen eteenpäin elämässä. Oon aika yllättyny oikeestaan siitä, ettei se tuntunu olevan äidille niin iso juttu. Se sano vaan, että mä toivoisin sun olevan onnellinen, kyllä sä voit mulle puhua, sä oot mun lapseni. Mutta joo, ei mulla sen tähdellisempää asiaa ollutkaan, illan bileitä odotellessa.
lauantai 29. marraskuuta 2014
Mikä on se jokin, jolla itsesi keräät?
Juuh...
Puhuin tässä ystäväni kanssa burnoutista. Mulla taitaa itselläni olla pahemman luokan burnout. Mä en jaksa nähdä ketään, tehdä mitään ja lisäksi suunnittelen etukäteen, mitkä kaikki tunnit voin lintsata niin, etten missaa mitään erityisen tärkeää tai lennä ulos kurssilta. En mä oo aikoihin tehny läksyjäkään tai mitään. Kai sitä kutsutaan vaan abivuodeks. Ei sillä, en mä oo oikein ikinä tehnyt läksyjä.
Mä oon itse sitä ihmistyyppiä, että vaikka kuinka vituttais ja väsyttäis tai mitä ikinä, niin lopulta mä kuitenkin hoidan hommat. Jos mulla ei oo enää varaa olla pois koulusta, väännän itteni väkisin ylös sängystä. Vaikka sitten menisin sinne tunnille pelkästään nukkumaan. Tai jos oon luvannu jotain, hoidan sen, vaikka väsyttäs ihan liikaa eikä mikään todellisuudessa kiinnostais. Se onkin se outo juttu. Mua ei edes kiinnosta, silti teen.
Kello on vaan liikaa ja mulla on sekava ja tunteellinen olo. Mä tahtoisin kaikkee ja elämän ja kaiken. Huoh... Eikä mulla tällä hetkellä oo oikeestaan ketään, kenelle puhua tai avautua asioista. Ketään. Kaikilla on kiire. Kaikilla on aina kiire.
Mä en enää tiedä mitä tai ketä varten mä teen tän kaiken. Mitä varten mä nousen aamulla? Käyn koulussa? Pidän tätä blogia? Syön? Hymyilen bussikuskille? Onko mitään, mitä varten tehdä, olla ja elää?
Puhuin tässä ystäväni kanssa burnoutista. Mulla taitaa itselläni olla pahemman luokan burnout. Mä en jaksa nähdä ketään, tehdä mitään ja lisäksi suunnittelen etukäteen, mitkä kaikki tunnit voin lintsata niin, etten missaa mitään erityisen tärkeää tai lennä ulos kurssilta. En mä oo aikoihin tehny läksyjäkään tai mitään. Kai sitä kutsutaan vaan abivuodeks. Ei sillä, en mä oo oikein ikinä tehnyt läksyjä.
Mä oon itse sitä ihmistyyppiä, että vaikka kuinka vituttais ja väsyttäis tai mitä ikinä, niin lopulta mä kuitenkin hoidan hommat. Jos mulla ei oo enää varaa olla pois koulusta, väännän itteni väkisin ylös sängystä. Vaikka sitten menisin sinne tunnille pelkästään nukkumaan. Tai jos oon luvannu jotain, hoidan sen, vaikka väsyttäs ihan liikaa eikä mikään todellisuudessa kiinnostais. Se onkin se outo juttu. Mua ei edes kiinnosta, silti teen.
Kello on vaan liikaa ja mulla on sekava ja tunteellinen olo. Mä tahtoisin kaikkee ja elämän ja kaiken. Huoh... Eikä mulla tällä hetkellä oo oikeestaan ketään, kenelle puhua tai avautua asioista. Ketään. Kaikilla on kiire. Kaikilla on aina kiire.
Mä en enää tiedä mitä tai ketä varten mä teen tän kaiken. Mitä varten mä nousen aamulla? Käyn koulussa? Pidän tätä blogia? Syön? Hymyilen bussikuskille? Onko mitään, mitä varten tehdä, olla ja elää?
perjantai 28. marraskuuta 2014
Prinsessan pelot
Jeps, pitkän ja syvällisen henkisen kamppailun jälkeen täällä taas.
Mä oon viime päivinä ollu tosi itkuherkillä, koska mua on alkanu taas ahdistaa. Mä haluaisin niin kovasti vaan pois tästä kehosta tai ees kertoo jollekin. Tai päästä uudestaan psykologille. Tai ihan sama mitä. Jotain. Kaikki kaatuu päälle enkä mä halua enää olla. Mä haluaisin enemmän kuin mitään jostain veitsen, jolla leikkaisin ihan ite rinnat pois nii olis ainakin yks ongelma vähemmän. Joten. Vastapainoks angstipaskalle, nyt listataan asioita, joihin oon nyt tyytyväinen, ja joista joutuisin luopumaan, jos lähtisin korjaamaan sukupuolta (kyllä, mä oon löytäny pari kiinnipitämisen arvosta asiaa).
1. Mekot, kengät ym.
Tää on ehkä pinnallisin asia, mutta mulla on paljon vaatteita. Todella paljon vaatteita. Ja aika vaihteleviakin vaatteita. Mä oon vähän sellanen fiiliksen mukaan pukeutuja, että multa löytyy samasta kaapista perusfarkkuja, boyfriend-farkkuja, hameita, leggingsejä ja tekonahkahousuja. Samalla tavalla kuin toppeja, t-paitoja, aivan liian suuria t-paitoja, neuleita, kauluspaitoja, huppareita yms.
Ja sit asiaan: kengät noudattaa tätä samaa kaavaa. Mulla on peruskenkiä, miestenosastolta ostettuja kenkiä, ballerinoja ja korkkareita. Ja ne korkkarit. Mä oon valitettavasti rakastunut korkkareihin, ja jos mä en näyttäis naiselta, saisin vain todella hämmentäviä katseita, jos kulkisin yksissäkään niistä. Sen jälkeen saisin rajottaa korkokenkätepasteluni kotiin, enkä mä välttämättä halua jättää niitä aina kotiin, koska korkkarit on vaan rakkaus.
Mekot on toinen juttu. Mulla on vähän sellanen tapa, että joka toisiin juhliin puen kauluspaidan ja suorat housut, ja joka toisiin juhliin mekon. Ja mulla on juhlamekkojakin aika paljon. Ja ne on hienoja. Ja saisin vielä kenkiäkin kummastuneempia katseita, jos en näyttäisi naiselta ja kulkisin mekossa.
2. Lauluääni
Nyt en sano itserakkaudella, mutta ihan faktana, että osaan laulaa. Useiden puolueettomienkin tahojen mielestä. Ja mä rakastan laulamista ja musiikkia ja kaikkea. Ja jos mä alkaisin testoille, siinä ääni tietenkin muuttuu. Ja mua pelottaa paljon, että huonompaan suuntaan. Mahdollisuudethan on kaikkeen, mutta mä en tiiä, oonko valmis ottaan sitä riskiä.
3. Mahdollisuus biologiseen lapseen
No nyt päästiin pinnallisista syistä. Tää on tärkee. Mä oon koko elämäni ajan tiennyt, että haluan joskus oman lapsen. Mulla on jo nyt kaikki edellytykset perustaa perhe, joten minkä takia mä luopuisin lapsesta itseni takia? Ja ei, adoptio ei oo mulle sama asia. Mä tiedän, että jos luopuisin mahdollisuudesta omiin lapsiin, tulisin lopun elämäni miettimään, millaista se olisi ollut, olisiko pitänyt edes kokeilla, olisinko mä parempi äiti biologiselle lapselle kuin isä adoptiolapselle? Jos Hönö edes olisi mun kanssani enää sen jälkeen. Ja riippuen meidän ihanista kansanedustajista, saataisko me edes yhdessä mennä naimisiin ja adoptoida lasta. Jossittelua yhtä kaikki.
4.Oikeus olla prinsessa
Jep. Olen lellivauva. Kyllä mä tykkään, kun mua autetaan painavien tavaroiden kantamisessa ja mulle availlaan ovia tai päästetään ensin bussiin, vain siitä syystä, että nainen. Ja koska mä pelkään, että musta tulis vielä enemmän androgyynin näkönen, niin tällänen kohtelu muuttuis todennäkösesti just sellaseks tuijotteluks ja oudoiks katseiks.
---
Eli yks plus yks, isoin osa mun syistäni on pinnallisia tai johtuu pelosta, että mitä jos sitä ja tätä. Huoh. Tän piti kai parantaa oloa, mutta mulle ei ainakaan käyny niin.
Mä oon viime päivinä ollu tosi itkuherkillä, koska mua on alkanu taas ahdistaa. Mä haluaisin niin kovasti vaan pois tästä kehosta tai ees kertoo jollekin. Tai päästä uudestaan psykologille. Tai ihan sama mitä. Jotain. Kaikki kaatuu päälle enkä mä halua enää olla. Mä haluaisin enemmän kuin mitään jostain veitsen, jolla leikkaisin ihan ite rinnat pois nii olis ainakin yks ongelma vähemmän. Joten. Vastapainoks angstipaskalle, nyt listataan asioita, joihin oon nyt tyytyväinen, ja joista joutuisin luopumaan, jos lähtisin korjaamaan sukupuolta (kyllä, mä oon löytäny pari kiinnipitämisen arvosta asiaa).
1. Mekot, kengät ym.
Tää on ehkä pinnallisin asia, mutta mulla on paljon vaatteita. Todella paljon vaatteita. Ja aika vaihteleviakin vaatteita. Mä oon vähän sellanen fiiliksen mukaan pukeutuja, että multa löytyy samasta kaapista perusfarkkuja, boyfriend-farkkuja, hameita, leggingsejä ja tekonahkahousuja. Samalla tavalla kuin toppeja, t-paitoja, aivan liian suuria t-paitoja, neuleita, kauluspaitoja, huppareita yms.
Ja sit asiaan: kengät noudattaa tätä samaa kaavaa. Mulla on peruskenkiä, miestenosastolta ostettuja kenkiä, ballerinoja ja korkkareita. Ja ne korkkarit. Mä oon valitettavasti rakastunut korkkareihin, ja jos mä en näyttäis naiselta, saisin vain todella hämmentäviä katseita, jos kulkisin yksissäkään niistä. Sen jälkeen saisin rajottaa korkokenkätepasteluni kotiin, enkä mä välttämättä halua jättää niitä aina kotiin, koska korkkarit on vaan rakkaus.
Mekot on toinen juttu. Mulla on vähän sellanen tapa, että joka toisiin juhliin puen kauluspaidan ja suorat housut, ja joka toisiin juhliin mekon. Ja mulla on juhlamekkojakin aika paljon. Ja ne on hienoja. Ja saisin vielä kenkiäkin kummastuneempia katseita, jos en näyttäisi naiselta ja kulkisin mekossa.
2. Lauluääni
Nyt en sano itserakkaudella, mutta ihan faktana, että osaan laulaa. Useiden puolueettomienkin tahojen mielestä. Ja mä rakastan laulamista ja musiikkia ja kaikkea. Ja jos mä alkaisin testoille, siinä ääni tietenkin muuttuu. Ja mua pelottaa paljon, että huonompaan suuntaan. Mahdollisuudethan on kaikkeen, mutta mä en tiiä, oonko valmis ottaan sitä riskiä.
3. Mahdollisuus biologiseen lapseen
No nyt päästiin pinnallisista syistä. Tää on tärkee. Mä oon koko elämäni ajan tiennyt, että haluan joskus oman lapsen. Mulla on jo nyt kaikki edellytykset perustaa perhe, joten minkä takia mä luopuisin lapsesta itseni takia? Ja ei, adoptio ei oo mulle sama asia. Mä tiedän, että jos luopuisin mahdollisuudesta omiin lapsiin, tulisin lopun elämäni miettimään, millaista se olisi ollut, olisiko pitänyt edes kokeilla, olisinko mä parempi äiti biologiselle lapselle kuin isä adoptiolapselle? Jos Hönö edes olisi mun kanssani enää sen jälkeen. Ja riippuen meidän ihanista kansanedustajista, saataisko me edes yhdessä mennä naimisiin ja adoptoida lasta. Jossittelua yhtä kaikki.
4.Oikeus olla prinsessa
Jep. Olen lellivauva. Kyllä mä tykkään, kun mua autetaan painavien tavaroiden kantamisessa ja mulle availlaan ovia tai päästetään ensin bussiin, vain siitä syystä, että nainen. Ja koska mä pelkään, että musta tulis vielä enemmän androgyynin näkönen, niin tällänen kohtelu muuttuis todennäkösesti just sellaseks tuijotteluks ja oudoiks katseiks.
---
Eli yks plus yks, isoin osa mun syistäni on pinnallisia tai johtuu pelosta, että mitä jos sitä ja tätä. Huoh. Tän piti kai parantaa oloa, mutta mulle ei ainakaan käyny niin.
sunnuntai 9. marraskuuta 2014
I can be anything you want
Anteeksi laiskuuteni bloginpidon suhteen.
Mä en tiiä miks tää on nyt jäämässä näin, mutta sen takia otankin itteeni nyt niskasta kiinni ja kirjotan vähän enemmän juttua.
Ensinnäkin, en muista hehkutinko viime kerralla siitä, kuinka about avauduin Hönölle kaikesta? Taisin mainita. No, sain toisen samanlaisen kohtauksen tossa viikko sitten ja se päätty aika mielenkiintosesti. Me keskusteltiin pitkään ja syvällisiä, mutta musta alko pikkuhiljaa tuntua, ettei se vieläkään ihan ymmärtänyt, mitä mä tarkotin (koska oon pelkuri enkä puhu suoraan asioista niiden oikeilla nimillä). Niinpä mä sitten kysyin siltä, että minkä se olettaa mulla olevan vialla.
Ensimmäisenä se ehdotti, että tää on jotain mun masennuksen jälkipyykkiä. (Huom tähän väliin, että Hönö ei tiedä, mistä mun masennukseni lähti eikä sille selkeesti menny myöskään tää transsukupuolisuus ihan päähän) Kun mä pudistin päätäni, se mietti hetken ja kysy: Et kai sä kuitenkaan koe olevas mies?
Wohoo! DINGDINGDING! What do we have for the winner?
Mä pelästyin. Ensinnäkin sen kysymyksen asettelua: et kai sä kuitenkaan... Ne sanat mulla jäi päällimmäisinä mieleen. Ne tuli ulos just sillä tavalla ohjaavasti ja enteilevästi, ihan kun se ois huutanu mulle, että vastaa ny helvetti soikoon ei. Toisekseen mä pelästyin sitä, että mä huomasin päässeeni pelottavan lähelle. Mä olin kertonu tarpeeks. Mä olin kertonu niin paljon, että se kykeni ite yhdistään pisteet toisiinsa ja päätteleen vastauksen. Se jos mikä on täydellinen hetki puhdistaa pöytä ja heittää kaikki kortit peliin.
Mutta mä en uskaltanu. Mä menin ihan lukkoon, eikä musta ollu myöntään mitään. Mä päätin sanoo jämäkästi ja vakuuttavasti ei, mutta sen sijaan mun suusta tuli ulos ehkä elämäni idioottimaisin lause tähän mennessä: Millon mä olisin kokenu olevani mies?
Ööh wait what?
En tiiä itekään, mistä toi tuli. Hakkasin itteeni henkisesti moukarilla, koska kuka idiootti kysyy mitään tollasta? Kysysin edes miks tai minkä takia se edes kysyy tai ihan mitä tahansa muuta! Eihän tossa koko lauseenasettelussa oo ees järkee. Huonompikin valehtelun perusteista mitään ymmärtävä tajuais, että jos vaikeeseen kysymykseen vastataan kysymyksellä, se on valehtelua, totuuden välttelyä, epätoivonen yritys kääntää keskustelu johonkin muualle. Kaiken lisäks mä olin ennen tätä pitäny häiritsevän pitkän tauon. Epäilyttääkö jo? Lisäks siinä lauseessahan ei ees ollu mitään järkee.
Typerintä oli se, että Hönö vastas vaan en tiiä, ja asia jäi siihen. Se meni läpi. Hetken päästä se vaan totes, että oli toi mitä vaan, niin kyllä se joskus menee ohi. Voi jumalauta kun ei sukupuoli mee ohi! Mut enhän mä sitä sitten enää sanonu, annoin vaan olla.
Eikä tää koko juttu nyt sitten edes ollutkaan niin pitkä. Että näin.
Mä en tiiä miks tää on nyt jäämässä näin, mutta sen takia otankin itteeni nyt niskasta kiinni ja kirjotan vähän enemmän juttua.
Ensinnäkin, en muista hehkutinko viime kerralla siitä, kuinka about avauduin Hönölle kaikesta? Taisin mainita. No, sain toisen samanlaisen kohtauksen tossa viikko sitten ja se päätty aika mielenkiintosesti. Me keskusteltiin pitkään ja syvällisiä, mutta musta alko pikkuhiljaa tuntua, ettei se vieläkään ihan ymmärtänyt, mitä mä tarkotin (koska oon pelkuri enkä puhu suoraan asioista niiden oikeilla nimillä). Niinpä mä sitten kysyin siltä, että minkä se olettaa mulla olevan vialla.
Ensimmäisenä se ehdotti, että tää on jotain mun masennuksen jälkipyykkiä. (Huom tähän väliin, että Hönö ei tiedä, mistä mun masennukseni lähti eikä sille selkeesti menny myöskään tää transsukupuolisuus ihan päähän) Kun mä pudistin päätäni, se mietti hetken ja kysy: Et kai sä kuitenkaan koe olevas mies?
Wohoo! DINGDINGDING! What do we have for the winner?
Mä pelästyin. Ensinnäkin sen kysymyksen asettelua: et kai sä kuitenkaan... Ne sanat mulla jäi päällimmäisinä mieleen. Ne tuli ulos just sillä tavalla ohjaavasti ja enteilevästi, ihan kun se ois huutanu mulle, että vastaa ny helvetti soikoon ei. Toisekseen mä pelästyin sitä, että mä huomasin päässeeni pelottavan lähelle. Mä olin kertonu tarpeeks. Mä olin kertonu niin paljon, että se kykeni ite yhdistään pisteet toisiinsa ja päätteleen vastauksen. Se jos mikä on täydellinen hetki puhdistaa pöytä ja heittää kaikki kortit peliin.
Mutta mä en uskaltanu. Mä menin ihan lukkoon, eikä musta ollu myöntään mitään. Mä päätin sanoo jämäkästi ja vakuuttavasti ei, mutta sen sijaan mun suusta tuli ulos ehkä elämäni idioottimaisin lause tähän mennessä: Millon mä olisin kokenu olevani mies?
Ööh wait what?
En tiiä itekään, mistä toi tuli. Hakkasin itteeni henkisesti moukarilla, koska kuka idiootti kysyy mitään tollasta? Kysysin edes miks tai minkä takia se edes kysyy tai ihan mitä tahansa muuta! Eihän tossa koko lauseenasettelussa oo ees järkee. Huonompikin valehtelun perusteista mitään ymmärtävä tajuais, että jos vaikeeseen kysymykseen vastataan kysymyksellä, se on valehtelua, totuuden välttelyä, epätoivonen yritys kääntää keskustelu johonkin muualle. Kaiken lisäks mä olin ennen tätä pitäny häiritsevän pitkän tauon. Epäilyttääkö jo? Lisäks siinä lauseessahan ei ees ollu mitään järkee.
Typerintä oli se, että Hönö vastas vaan en tiiä, ja asia jäi siihen. Se meni läpi. Hetken päästä se vaan totes, että oli toi mitä vaan, niin kyllä se joskus menee ohi. Voi jumalauta kun ei sukupuoli mee ohi! Mut enhän mä sitä sitten enää sanonu, annoin vaan olla.
Eikä tää koko juttu nyt sitten edes ollutkaan niin pitkä. Että näin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)