I'm tired of being what you want me to be

Mä haluaisin kirjottaa siitä, miltä musta tuntuu, mutta totuus on, ettei musta tällä hetkellä tunnu oikein miltään.

Mun oloni on tyhjä. Mä oon tyhjä. Ihan kuin mä olisin vain kuori, jolla ei oo muuta tarkoitusta kuin vaeltaa eteenpäin elämässä, robottina.

Mä en jaksa olla enää surullinen, mutta mä en osaa olla iloinen.

Mä oon laihtunu, mutta mä en saa siitä hyvää mieltä. Mun arvet on haalistunu vähän, mutta mä en osaa olla iloinen. Mulla on taas rahaa hetken aikaa, ja mä jaksan taas lähteä ulos näkeen mun kavereitani, mutta mua ei oikeastaan kiinnosta.

Mä oon aina pelännyt yksinäisyyttä. Nyt mä oon yksin, eikä se oikeestaan haittaa.

Mä en enää itke.

Enkä mä halua ajatella kuka mä oon, tai mitä mä oon, koska mä tiedän, että helvetti repeis. Parempi vaan, jos mä kiellän kaikki ajatukset. Sillon mä pystyn rauhottuun.

Vaipuun siihen täydelliseen tilaan, kun mikään ei tunnu miltään.

Mietin mihin, ja miten mun tieni vie..

Noniin, täällä taas. Syystä tai toisesta.

Mun oikeestaan piti lopettaa koko blogin pitäminen. Miksi? Koska mä kyllästyin valittaan ongelmistani netissä ja päätin olla tyytyväinen elämääni. Mutta mulla menee taas aika heikosti ja mä tajusin, kuinka puhdistavaa oikeestaan oli purkaa tuntojaan tänne.

Mä oon ajanut itseni loppuun. Mä en enää jaksa. Mä oon masentunut jatkuvan dysforian alla niin pahasti, että mä oon onnistunut jo pilaamaan oman talouteni ja heikentämään joitain ihmissuhteita. Mua ahdistaa käydä ulkona. Mua ahdistaa, kun tuntemattomat ihmiset tytöttelee. Mua ahdistaa, kun kaupan kassatyöntekijä hymyilee mulle ja mä tiedän, että se näkee mut naisena. Mua ei oo olemassa missään muualla, kuin mun oman pääni sisällä.

Mun uus psykoterapeuttini ei ymmärrä mua. Se ihmettelee, miks mä vihaan naisia. Se ihmettelee, miks mun mielestä on olemassa "tyttöjen juttuja". Se kysyy, miksei tytöt voi tehdä mitä vain. Tietysti ne voi. Helvetti, en mä oo mikään sukupuoliroolittaja sovinistipaska. Enkä mä vihaa naisia. Mä vihaan vain ja ainoastaan itseäni. Ja mä yritän tietoisesti vältellä "tyttöjen juttuja", että saisin oloni paremmaks. Vaikka oikeestaan mä oon hyväksynyt kaikki puolet omassa persoonassani. Mä en vaan uskalla olla.

Okei. Mä tykkään meikata, mä tykkään lakata kynsiä ja mä tykkään käyttää korkkareita. Mä rakastan nättejä mekkoja ja mä hoidan ihoani. Mä pidän sisustamisesta, leipomisesta, eläimistä ja lasillisesta viiniä ruuan kanssa. Mitä vittua sitten? Niinpä. Ei sen pitäis saada mua tuntemaan itteeni yhtään sen vähempää mieheks. Miks mulla kuitenkin on parempi olo sillon, kun mulla on kädessä kaljatölkki tai viskilasi? Miks mulla on parempi olo xl-koon hupparissa ja rikkinäisissä tennareissa? Miks mä jätän meikkaamatta joka ikinen päivä ja lakkaan kynnet vain juhliin? Koska sillä on väliä. Koska kukaan muu ei nää mussa tippaakaan miestä, ellen mä tietoisesti tee valintoja, jotka vaikuttaa miehekkäämmiltä. Sillä ei pitäis olla väliä, mutta sillä on ihan vitusti väliä, koska sillä on väliä kaikille muille. Mun täytyy todistella itteeni jatkuvasti.

"Et sä voi olla mies, koska sä käytit puoli tuntia vaan saadakses täydellisesti viimeistellyn silmämeikin itelles."
Ja paskat, tietysti voin.

"Et sä voi olla mies, jos sä haluat käyttää kesällä mekkoja."
Miksen? Mä näin tänään kaupungilla miehen hameessa, eikä se sillä naiseks muuttunu.

"Vaan naisilla on kylppärin kaapit täynnä ihonhoitotuotteita."
Hmmm, ei. Miks se olis vaan naisten etuoikeus hoitaa ihoonsa?

Mä vaan haluan pois tästä kropasta. Mä tiedän, että mä en kuulu tänne. Musta tuntuu, että mä olisin tuomittu elinkautiseen vankilassa, jossa mä kuulen joka päivä tarinoita päivänvalosta ja auringon lämmöstä, mutta mä tiedän, etten mä voi enää koskaan nähdä aurinkoo tai tuntee sen lämpöö mun ihollani. Ja masentavinta tässä on se, että mä en kaikesta huolimatta halua lähteä korjaamaan itseäni. Koska musta ei ikinä tulis valmista. Mä en koskaan saavuttais sitä pistettä, missä mä olisin tyytyväinen. Ja sen tajuaminen vei mun viimeiset voimat. Mun on pakko hyväksyä se, että mä en koskaan tuu oleen olemassa muualla kuin omassa päässäni. Mä en oo olemassa yhteiskunnalle, enkä kenellekään muulle. Mä en koskaan saa nähdä itseäni peilistä.

Kaikesta huolimatta mä oon tässä. Elän, hengitän, näen ja kuulen. Mä tunnen kaiken, mutta mikään ei oikein tunnu miltään. Mä en osaa enää nähdä itelläni tulevaisuutta. Mä en tiedä, mitä mä tuun tekeen ammatikseni, missä ammatissa mä edes voin olla. Mä en halua ikinä synnyttää, mutta mä tiedän, että mun on joskus pakko. Ainakin jos me pysytään Hönön kanssa yhdessä. Kauheeta on, että mä oon huomannut salaa ajattelevani, toivovani, että mä en pysty saamaan lapsia. Sitten se ei haittais. Kaikki olis täydellistä.

Mä viiltelen taas, pahemmin kun aiemmin. Onneks kesä on ohi, niin kukaan ei nää. Mä oon täynnä arpia, ja uusia tulee. Ja sitten mä itken ja valitan kun en voi käydä edes uimahallissa. Oma moka, turha itkee. Mä välttelen ruokaa ja syön vaan vähän. Silti mun paino pysyy samana, eikä nää läskikimpaleet mun rinnasta katoa mihinkään. Se jos mikä on masentavaa.

Mä oon liian väsynyt tähän kaikkeen. Mä en enää jaksa. Jaksaminen on turhaa ja perseestä, silti mun on pakko. Koska elämä menee eteenpäin. Koko ajan. Ja mä oon pysähtyny jo ihan liian pitkäks aikaa paikoilleni. Toisaalta, mä oon yhä useemmin miettinyt, kuinka vitusti helpompaa olis vaan päättää kaikki. Tietysti mä pelkään kuolemaa ihan saatanasti, mutta mä tiedän, että mä olisin onnellisempi Jumalan luona kuin täällä paskamaailmassa, missä mä en koskaan saa olla kokonainen. Tiiän, että se on itsekästä, mutta mä olin niin pitkään epäitsekäs, että välillä on mun vuoro ajatella vaan ja ainoostaan itteeni.

Sometimes I even...

äyäh.

Kiirettä on pitäny, enkä oo ehtiny ollenkaan pitää blogia. Noh, täällä taas. Tietty, heti kun menee vähän huonommin.

Mä ajattelin oikeesti jo hetken, että oon ihan sinut itseni kanssa. Mulle tärkeet ihmiset tiesi, osa niistä ymmärsi. Ja mä uskottelin itelleni, että näin on hyvä.

Noh, ensinnäkin oon lihonu kesän aikana... vittumaista paskaa. Tänään laidoin bindin ensimmäistä kertaa aikoihin ja tajusin, että mun tissit on liian isot tähän. Pakko vaan laihduttaa taas.

Entäs muuten. Kaikki oli hyvin, kun kerroin Hönölle. Sitten me lakattiin puhumasta aiheesta. Nyt kaikki ahdistus on taas pakkautunu mun sisälle, enkä osaa kanavoida sitä millään terveellä tavalla ulos. Eli itsetuhoiset ajatukset täällä taas. Oon niin pettyny itteeni, mulla on kohta puoli vuotta kunnollista terapiaa takana, ja tässä on tulos? Okei, iso osa siitä meni kesätauolla mut silti.

Ei ees huvita kirjottaa muuta. Vituttaa vaan vitusti liikaa.

Itsensä etsimisestä

Mä pitäydyn edelleen päätöksessäni tehä vaan sellaisia asioita, mitä tahdon ja mitkä tuntuu hyvältä.

Oon päättänyt nyt viimeisimpänä uudistaa vaatevarastoani. Vähemmän tyttömäiseksi näin alkuun. Oon myös alkanut käyttää sitä binderia vähän useammin, olo on ihan mahtava se päällä. Tosin eilen sain kauheen paskahalvauksen, kun olin sen laittanut päälleni, ja olin vaivihkaa lähdössä Hönölle, äidille tuli äkillinen tarve tulla halaamaan mua ovella. Ei se ainakaan mitään sanonut, hyvä niin. Tiiä sitten, huomasiko se edes mitään.

Odotan mun rastoja ihan into piukeena ja oon jo suunnitellu pari tatuointia, jotka haluaisin ottaa. Mä otin äsken pari päivää lomaa elämästä ja majailin yhen kaverin luona Helsingissä. Nyt mulla on jotenkin paljon vapautuneempi olo itseni suhteen, kun sain pari päivää olla oma itseni, ja vietin aikani kaupungissa, jossa kukaan ei tuntenut mua.

Lyhyt postaus taas, mut eipä mulla toistaseks mitään valitettavaakaan oo.

Ikuinen väliinputoaja

Sekava vuodatuspostaus, ihan sama. Koska meillä kaikilla on kaksi puolta, ihan kaikilla.

Naisena: Mä saan meikata rauhassa. Se on mulla perusjuttu melkein joka päivä ihan jo senkin takia, että mä punastun tosi helposti, jatkuvasti ja jokaisesta syystä. Kylmä, kuuma, ilo, suru, viha, häpeä, you name it. Ja mun ripset ja kulmat on niin vaaleet, että väkisinkin ärsyttää vähän. Se on ihan kiva näyttää siltä, että on silmät päässä.
Miehenä: Mua ehkä katottais aika pitkään, jos meikkaisin. Toisaalta mä voisin vetää tylysti jonkun kunnon rokkarityylin ja mennä sillä. Ja lisäks, vaikka mä tän asian kanssa oonkin usein turhamainen, mä oon kuitenkin usein niin väsyny, etten vaan jaksais tai haluais meikata. Saisinpahan nukkua vähän pidempään aamulla, eikä tarvii myöhästyä sen takia, että puoliunessa tökkää itseään ripsarilla silmään...

Naisena: Mulla on pitkät hiukset. Joo, niitä on ihan kiva laittaa. Tykkään tehdä kampauksia ja silleen. Usein ne on kuitenkin tiellä, hiostaa kesällä, koko ajan takussa, vaikee pitää hyvässä kunnossa, ja mun on mahdotonta vetää sukupuolineutraalia lookia edes semiuskottavasti näillä.
Miehenä: Mulla on vähän ikävä lyhyitä hiuksia. Ja se ois tosi jees, jos olis lyhyet hiukset, kun ne ei ehdi mennä pilalle laittamisesta ja värjäämisestä, ja niitä ei tarvii kasvattaa kymmentä vuotta takasin. Sama pätee myös, kun kampaus menee pilalle. Toistaseks tosin ratkaisen hiusristiriitani rastoilla, jeejee.

Naisena: Mä tykkään välillä olla vähän pulassa, ja saada apua. Toisaalta mua ärsyttää myös se, että usein katotaan myös sillä "voi tota blondia tyttörukkaa"-ilmeellä, vaikka mä en just sillon tarvii kenenkään apua tai sääliä. Mä myös tykkään sellasista naisten rooliin sopivista jutuista kuten kokkaus, nalkutus (just kidding) ja edustaminen. Kyllä mä oikeesti oon ylpee, jos saan tehtyä Hönön kavereihin vaikutuksen olemalla hyvä tyttöystävä sille. Mä en ehkä ulkoselta olemukselta tai käytökseltäni kuitenkaan oo aina siitä naisellisimmasta päästä,
Miehenä: Mulla ei ehkä oo mitään miehisintä habitusta päällä 24/7. Kyllä mulla joskus on, mut se on aika harvoin. Mut toisaalta, eihän ihan kaikilla miehillä oo, ja mä tykkäänkin vähän rikkoo kaavoja. Ei musta koskaan sais väännettyä mitään miehisyyden perikuvaa, mutta musta löytyy myös se kerskaileva tyyppi, joka ei jaksa aina puhua tunteista, ja osaa kätkeä omansa. Ja se ei aina jaksa tätä estrogeenimäärää ja tunnemyrskyjä.

Naisena: Mä oon eri ihminen joka päivä. Se on vähän mahdotonta ennustaa, ilmestynkö mä paikalle hiukset laitettuna ja korkkareissa, vai pipo päässä ja collareissa. Ja tuunko mä juhliin mekossa vai kauluspaidassa. Mä meen fiiliksen mukaan, eikä se aina oo sopinut kaikille.
Miehenä: Mulla ei olis samaa vapautta vaihdella vaatteita ja lookia fiiliksen mukaan, ainakaan niin pitkälle kuin mekkoihin. Mä kuitenkin saisin rauhassa pukeutua sen 29 päivää kuussa kuin jätkä, ja ahdistua viimeisenä, etten voi käyttää hametta, eikä toisinpäin, kuten nyt.

Naisena: Mä ahdistun kehostani jatkuvasti. Mä kysyn Hönöltä, mitä miehet näkee naisissa, se vastaa, eikä se riitä mulle. Tissit ja pillu vittusaatana. Mikä niissä voi viehättää ketään? Ne on kuulemma kauniita ja seksikkäitä. I don't see it. Oikeesti, oon yrittäny. Viimesenä oljenkortena käytin sen, että no miehet tykkää niin ihan sama jos mä en. Ei se nyt mee ihan niinkään. Ehkä mun vihani laantuis, jos saisin edes päiväks otettua niihin etäisyyttä, mutta kun ei niin ei.
Miehenä: Naisten me on minä ja hän, miesten me on minä ja mun kyrpä. Joo, ehkä niin. En tiiä, mulle se kai olis aika isokin juttu. Eikä minkään habituksen takia tai että mua kiinnostais kärsiä paineista sen koon suhteen, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan seksi tuntuis sillon oikeelta. Ja se olis mulle iso juttu. Ja tasanen rintakehä. Mä vaan haluan. Mä haluan, että porukka tuijottais puhuessa silmiin, eikä tisseihin. Yh.

Naisena: Mä oon ahdistunu hetero.
Miehenä: Mä oon ylpeästi homo.

Naisena: Mä ahdistun, kun oon vähän liian jätkä.
Miehenä: Mä pelkään, että oon liian neiti.

Naisena: Multa ei odoteta tarpeeksi.
Miehenä: Multa varmaan odotettaisiin ihan liikaa.

Naisena: Mä en koskaan voi olla täysin tyytyväinen ja onnellinen.
Miehenä: Mun täytyy luopua joistain hyvistä ja rakkaista asioista, jotta mä olisin tyytyväinen. Onnellisuutta mulle ei voi luvata mikään.

Mä en oo mikään perfect match kummallekaan sukupuolelle.

Fuck being normal.

Lyhyt postaus, tärkee asia.

Mä oon niin elossa! Jätin taas pari päivää väliin, kun romahdin (meinasin heittää tänne viä eilen jonkun angstipaskapostauksen, mutta hillitsin itseni, jeee).  Tänään sitten avauduin kaikesta paskasta eräälle ystävälle, joka rohkaisi mua taas kerran kokeilemaan asioita. Jostain syystä kyseisellä henkilöllä on muhun aina sellainen vaikutus, että suostun tekemään vaikka mitä, kun se vaan kehottaa. Niin nytkin.

Heti, kun mä pääsin kotiin, mä kyhäsin itelleni binderin urheilurintsikoista ja jostain siteestä, mitä löysin vessan kaapista. Se toimi aika hyvin, oon ainakin ite tyytyväinen. Sit mä tein jotain pelottavaa. Tungin hiukset taas pipon alle, puin Hönön paidan, heitin nahkarotsin päälle ja LÄHDIN ULOS. omg.

Mä en tiiä, kuinka mä ees uskalsin. Jotenkin pelkäsin, että koko maailma tuijottaa mua, mutta not (okei kiertelin enimmäkseen sivukujia ja näin tyyliin viis ihmistä). Kukaan ei kiinnittäny muhun mitään huomioo. Miks mä en voisi näyttää tältä joka päivä? Niinpä. Miksen. Mä aion todellakin tehä tän uudestaan, ei kaduta. Tää on varmaan isoin askel sitten Hönölle ja kavereille kertomisen jälkeen, minkä oon ottanu. Tai siltä se musta tuntuu, vaikka ihan ku mäkään tuijottaisin jokaista vastaantulevaa muijaa, että onko sillä nyt tissit vai ei. Kuitenkin, mulle tää oli iso juttu. Huikee fiilis.

Hölmöstä rakkaudesta

Niin hölmöltä kuin se tuntuukin, musta tuntuu, kuin mä olisin vastarakastunut.

Nyt, kun kaikki riidat ja epäselvyydet on sovittu, me vihdoin löydettiin Hönön kanssa toisemme taas samalta sivulta. Me ollaan löydetty asunto, joka yritetään saada omaksi, me ollaan päästy yhteisymmärrykseen siitä, että kihlautuminen kuulostaa vieläkin hyvältä idealta, ja kaikki tän paskan läpikäyminen tuntuu taas kerran lujittaneen meidän suhdetta.

Mä jopa naureskelin itselleni tänään. Mä oon eläny omissa peloissani niin paljon, että oon missannu kokonaiskuvan. Miks mä haluaisin määritellä meidän suhteen sukupuoli-identiteettien kautta, kun Hönö ei itsekään halua sitä määrittää niin? Se on mulle usein sanonut, että vaikka onkin mies, ei haluaisi tulla määritellyksi sukupuolensa vaan oman itsensä kautta. Ilman tekijöitä, jotka antaisivat mahdollisuuden oletuksille ja odotuksille.

Miksi mä olin kuitenkin päässäni määritellyt meidän miehenä ja naisena, ja kun se kuva särkyi, mun koko maailmani tuntui romahtaneen? Mä oon niin monet kerrat täällä valittanut, kuinka musta tuntuu, että Hönö ottaa koko jutun liian kevyesti, ja kuinka se ei tajua mun todellista minääni. Mä en kuitenkaan missään vaiheessa huomannut katsoa itseeni, oliko vika sittenkin mussa? Mä todella taisin tehdä ongelmista suurempia, kuin ne todellisuudessa olivat. Ilmeisesti Hönö oli alusta asti nähnyt jotain, minkä tajuamiseen mulla meni kolme vuotta: Ei meitä voi määritellä ulkoisten tekijöiden, tai edes ajatusmaailmojen perusteella. Meidät voi määritellä vain meidän keskinäisen suhteen perusteella.

Ja siinä on jotain, mistä kannattaa pitää kii. Se on sitä, kun kaverit sanoo, että "ihanaa, kuinka te vieläkin näytätte olevan alkuhuumassa, vaikka oottekin ollu jo noin pitkään yhdessä". Se on sitä, kun voi heittää kaikki transpaskat ilmoille, eikä toinen lähde pois, vaan sanoo, että edetään päivä kerrallaan. Se on sitä, kun ei jokaisen riidan aikana tarvitse pelätä, että nytköhän me erotaan. Halua ymmärtää toista, ja kykyä rakastaa kokonaista ihmistä, eikä pelkkiä hyviä puolia. Tiettyä turvallisuutta ja henkistä läheisyyttä.

Mä muistan, kun me tavattiin ekan kerran. Meillä synkkasi heti, vaikka mä en olisi ikinä uskonut. Mä olin pahimmassa kapinavaiheessani, ja naurettavasti käyttäytyvä teini, joka pelkäsi miehiä kuollakseen, kun ei uskaltanut edes hengittää samaa ilmaa. Hönö oli oman tiensä kulkija, se uskalsi erottua ja olla erilainen, eikä se jaksanut vaivata päätään sillä, mitä muut ajatteli. Vaikka se myöhemmin paljastuikin osittain myös defenssimekanismiksi, se oli ensimmäinen asia, jota mä Hönössä ihailin, koska mä itse olin silloin kaikkea muuta. Kyllähän mäkin erotuin, mutten siinä mittakaavassa, jossa olisin halunnut. Mä pelkäsin muiden mielipiteitä liikaa, ennen kuin Hönö opetti mulle, että on ihan okei olla oma itsensä. Tosin mulla kesti sen viis vuotta, että opin oikeesti oleen sen seurassa oma itseni, mutta ehkä mä olisin hukkunut omiin defenssimekanismeihini ilman sitä lopullisesti.

Pitkään ennen, kuin me alettiin seurustella, Hönö oli mun paras ystäväni. Se oli jotain, minkä mä meinasin unohtaa suhteen alussa. Mä olin itse toitottanut, että minkään ei tarvii muuttua, mutta onnistuin silti itse muuttamaan asioita. Ehkä kuitenkin hyvä niin, koska etsiessäni uudestaan sitä todellista läheisyyttä ja ymmärrystä meidän välillä (joka siis hukkui hetkeksi) mä kasvoin henkisesti ja paljon. Nyt mä ymmärrän, että se henkinen yhteys, joka meillä elämäntilanteista ja tavoista huolimatta löytyi alusta asti, on se, joka meidät määrittää. Kenenkään muun on turha tulla sanomaan "totuuksiaan" meidän suhteesta, eikä meidän itsekään kannata ulkoistaa hyviä tai huonoja puolia tästä. Me ollaan itse kaikki tarvittava, ja se on hyvä just näin.

Sellanen pikkuvika mus on kai, ku maistuu ni sit tilataan pulloittain

Mä oon niin saatanan vihanen itelleni.

Mun on pakko hidastaa vähän. En oo hetkeen kirjottanu, kun oli vähän hankalampi kausi, ja olin koko ajan niin pahoissa fiiliksissä, etten tiiä, millasta tekstiä olisin tänne saanu aikaan. Niin pahaa itsevihaa ja dysforiaa, ettei oo taas hetkeen ollu. Mä ihan tosissani kerran jo suunnittelin, kuinka helppoo ois vaan lopettaa kaikki ja vetästä vähä turhan monta pilleriä ja kaveriks jotai kirkasta. Mut en mä sellasta oikeesti tekis. Kai. Kunhan vaan ajattelin. Nyt mulla on ainakin taas jo niin selvä olo, etten ees harkitte. Yh.

Sit mulla oli hetken aikaa täysin tyhjä olo. Sellanen eksyny ja ihan ilman suuntaa. Mä en yhtää osannu sanoo, mikä mä oon ja minkä takia. Ja kuuluuko mun olla mitään. Mä kyseenalaistin Jumalan, ja samalla koko maailman olemassaolon ja päätin olevani vaan pieni atomi jossain, jonka olemassaololla ei oo kenellekään kauheen suurta merkitystä. Osa jotain isompaa kuvaa, mutta kukaan ei huomais, vaikka se sieltä puuttuiskin. Mä mietin, että miks mä teen tän kaiken. Miks mä vauhkoon omasta identiteetistäni, ja kenelle sillä oikeastaan on väliä. Mä vaikeutan vain omaa elämääni tekemällä kaikesta niin vaikeeta.

Eilen mä sit päätin, että vitut kaikesta. Mä olin lähdössä viettään iltaa kavereiden kanssa, ja päätin, että mähän pitäisin hauskaa, vaikka henki menis. Ja niinhän mä sitten tein. Kunnes mä aivan päissäni päätin, että vielä kannattaa ottaa tequila, minkä jälkeen jalat lähti hetkeks kokonaa alta. Eikä mitä, baari vaihtu ja vielä lisää shotteja. Mä olin kotona täysin puolikuollu ja tiedoton, enkä loppuillasta muista oikeestaan juuri mitään. Ja olo on tänään sen mukanen. Mä oon fyysisesti ja henkisesti niin kipee, että ällöttää. Mä en tajuu, miks sen pitää mennä aina sellaseks läträämiseks, oli fiilis sit hyvä tai huono.

Mun on pakko hidastaa. Nyt. Mul jäi eilisestä asioita, joita mä kadun, ja joita mä en voi enää ottaa takas. Eikä ollu eka kerta. Mut tällä kertaa pelissä oli yks asia, minkä oikeesti ottasin takasin jos millään saisin. Oikeesti iso asia. Jos pääs on tällänen paskamyrsky päällä 24/7, ei varmaan oo hyvä idea lähtee juomaan, vaik fiilis ois hetkellisesti hyvä. Mä yritän nyt olla kuivilla vähän aikaa ja selvitellä päätäni. Ei tää voi jatkua enää näin.

Naisettomuuspäivä

Eilen oli naistenpäivä.

Voi perkele oikeesti. Kuinka voikaan koko päivä mennä niin pahasti penkin alle vaan sen takia, että joka toiselta vastaantulijalta kuulee "Hyvää naistenpäivää". Naistenpäivään liittyy muutenkin mun osaltani sellainen hauska yhteensattuma, että mun ekat menkat ikinä alkoi naistenpäivänä. Musta tuli virallisesti nainen päivänä, joka on pyhitetty pelkästään naisille. Ja siitähän riemu repes sekä mun äidillä, että parilla kaverilla, joiden luona olin silloin yötä. Ei tarviis varmaan edes mainita erikseen, että sain tästäkin tapauksesta muistutuksia eilen.

Ja mitä vielä? Voiko mennä pahemmaksi? Kyllä voi, jos saa veljeltään suklaata ja serkultaan kukan ja taas kerran toivotukset "Hyvää naistenpäivää". Oo siinä sitten tavallinen ja väännä se awkward hymy kasvoille ja sano kiitos. Mun teki vaan mieli huutaa, että säästäkää noi huomiointinne jollekin, joka niitä kaipaa.

Enhän mä naistenpäivää vastaan oo. Mä oon rehellisesti sitä mieltä, että naiset on ansainnu sen päivän, kun saadaan erityishuomioo ja nostetaan jalustalle, koska hei, naiset on ihania. Ainakin suurin osa. Mä muistan itekin pienenä oikein vaatineeni iskältä viikkoa etukäteen, että sen pitää ostaa mulle naistenpäivänä ruusu. Ja kyllähän se ostikin.

Eilen mun päiväni pelasti Hönö. Me ollaan jo toista päivää peräkkäin samalla aaltopituudella, mikä on viime ajat huomioon ottaen aika pitkä aika. Mä illalla valitin sille, kuinka pahasti mulla oli mennyt hermot koko naistenpäivään, ja kuinka mun koko päiväni oli mennyt kiusallisiin hymyihin ja vaivaantuneisiin kiitoksiin. Hönö sitten sanoi mulle näin: Mä meinasin aamulla onnitella sua, kun herättiin. Mutta sitten mä päätinkin, etten tee niin.

Mä en voinut kuin hymyillä typerästi ja halata sitä. Ja sanoa, että se oli ihanin asia, mitä kukaan on mulle naistenpäivänä sanonut.

Kuva kertoo enemmän...

Woah, nyt mennään taas ympäri ja vauhdilla.

Ja mä kun oon aina kuullu sanonnan siitä, että naisilla on oikeus vaihtaa mielipidettään tämän tästä, ihan vaan koska nainen. No, mä alan ehkä jo vähän kyllästyä tähän, kuinka Hönö vaihtaa mielipidettään ja pyörtää sanomisiaan jatkuvasti. Ja mä oon kyllästyny ite meneen jatkuvasti nollasta sataan sen takia. Ja mä oon kyllästyny tekeen blogipostauksia pelkästä Hönöstä.

No kuitenkin, eilen kaikki meni päin persettä. Tänään se aamulla sanoi, että tuus tänne, no mä menin. Se ojensi puhelimensa mulle. Siinä oli kuva. Paidaton mies ja sen päällä teksti englanniks, joka olis vapaasti suomennettuna jotain tän suuntasta (en tarkalleen muista): Mun tyttöystäväni kertoi olevansa  (she) trans, mutta mä rakastan sitä (him) silti. Ihmiset tulee pitään mua homona, mutta todellisuudessa oon homo vain hänen (him) takiaan.

Mä en saanut enää sanaa suustani sen jälkeen. Olin taas vaan ihan pyörällä päästäni kuin pikkutyttö ja leijuin jossain pilvilinnoissa, että wau se vielä rakastaakin mua. Kun mä en osannut sanoa mitään, niin Hönö vaan hymyili vähän ja sanoi löytäneensä kuvan facebookista. Miten mut voi näin helposti saada sekaisin päästäni? Ja lisäks... se ilmoitti haluavansa, että mä huomenna puen sen vaatteet ylleni, kun lähden ulos. Voiko tän pahemmin asiat enää kääntyä ympäri?

Only you can touch me deep enough to heal (and break)

Tekotaiteellistapaskaa-varoitus! Itkuraivariavautumisvaroitus!

***

Hönö sanoi mulle tänään jotain tosi ilkeetä. Päivä on muutenkin ollut molemmille huono, mutta mä en voinut olla loukkaantumatta. Kysyin siltä, mitkä muutokset mussa olis sille dealbreakereitä, ja se vastasi näin: Jos sä alat polttaa tai käyttään huumeita. Tai jos sä vaihdat sukupuoltas ja haluat muuttaa Ruotsiin. Tai Venäjälle.

Mä jäin sanattomaksi. Kuinka helvetin pahasti ihminen voi olla pihalla?? Mä vielä oon oikeesti käyttänyt sille sanaa transsukupuolisuus, ja se on sanonut mulle voivansa seurustella miehen kanssa. Se on vittu saatana soikoon luvannu mulle! Ja silti se kehtas tohonkin perään sanoo, että kunhan sä oot onnellinen. En mä nyt saatana oo juoksemassa tästä vaatiin testoja mut voi jumalauta kun näin ei vaan voi tapahtua. Ei enää. Ei tän kaiken jälkeen.

Ja kaiken päälle se sanoi, että kyllä mä sua vielä rakastan, mutta mitä enemmän sä sitä kyseenalaistat, sitä enemmän siitä tulee itteensä toteuttava ennustus. Miten muuten tän voi tulkita kuin sillain, että sen tunteet mua kohtaan on jo alkaneet heiketä? Miten muuten tätä voi tulkita?

Mä oon niin saatanan pahasti rikki. Ja kuutta uutta arpea rikkaampi. Seitsemäs on vanha, jonka mä vaan revin auki. Tarviin pään täyteen nyt heti. Mut ei, sitäkään mä en saa. Koska ylläripylläri Hönö on kieltäny mua juomasta sen jälkeen, kun meinasin kännissä hortoilla suht vaarallisille vesille a.k.a. sillan kaiteelle. Joten mä oon juomakiellossa, ja se saatana menee nyt toista iltaa putkeen ryyppään. Vittu mitä paskaa.

***

Why's it feel, like it kills you're not leaving me?
Am I still hanging on to the ends of yesterday in me
When I was crying for my fears, bitter tears
But you made me see we're crazy running 
Crazy running like we're running out of time

***

Kuule rakkaani, carpe diem ei tänään kelpaa
Kuule rakkaani, carpe diem, järki lyö tunnetta turpaan
Tää sattuu, tähän tottuu
Ja entä jos yksin kuolenkin
Tiedä rakkaani, että oon vielä täysin kesken

***

I couldn't heal myself with time alone
I have you tattooed on my skin

***

Kuulin kauniin soiton,
valojen luota etsin sua
Kuljin valoja päin,
mutta ne väistivät mua
Soitto hiljeni,
ihmisten luotani lähtevän näin

***

En tiedä, miksi se mua pelottaa
Mut se on totta
Oon mielikuvituksen tuotetta

Sä itse seisot itsesi tiellä

Mä tajusin eilen jotain.

Mä oon taantunu. Ei mua nuorempana kiinnostanu, mitä muut oli mieltä. Ainakaan kovin paljoa. Joo, mä olin koulukiusattu, enkä kiellä siitä jääneitä arpia missään määrin, kyllä mua on helppo loukata, kun löytää oikeen kohdan, mihin lyödä. Mutta kuitenkin, koska mua on alkanu kiinnostaa niin paljon, että se on estäny mua tekemästä asioita? Mä olin aina persoonallinen, pukeuduin, laitoin hiuksia ja meikkasin oudosti aina silloin tällöin. Ja jos joku otti sen ongelmakseen, se todellakin oli vain sen oma ongelma, eikä mun.

Mä ajattelin aina, että se ongelma ei oo mussa, vaan niissä muissa. Se ei oo mun vikani, jos ne ei kestä sitä, millainen ihminen mä oon. Kuulostaa omalta osaltaan pelkältä teinikapinalta, ja hetken mä jo luulin aikuistuneeni, mutta ei. Musta on vaan tullu tylsä mamoilija. Ehkä mun ei oo pakko tahallani lähteä ihmisiä provosoimaan, mutta let's face the facts: se ei ihan oikeesti oo mun ongelmani, jos joku ei pärjää sen kanssa, miltä mä näytän tai kuka mä oon.

Joten mä nyt päätin taas kerran, että mä alan karsia sitä ajatusta päästäni pois. Mä fiilistelen ja meen sinne, missä tuntuu hyvältä, ihan sama, mitä muut on mieltä. Ja jos se oman tien kulkeminen vie mut joskus muuttaan kehoni mieheks, niin sitten se vie. Mä en halua pelätä sitä, mutten myöskään jaksa näitä "pitäis sitä ja tätä"-ajatuksia. Mitään ei oo pakko. Mutta pelkään mä en enää suostu. Mä oon niin vitun kyllästyny pelkään itteeni ja elämää. Helvetti, joskus mä sentään viä muistin, miten eletään. Pitää opetella se taito uudestaan. Joten pikkuhiljaa, mä aion kokeilla just niitä asioita, mitä haluan. Kattoo sitten, minne se tie vie.

Mä en nyt yhtään tiiä, mistä tällänen tarmonpuuska on tullut, mutta tulkoon.

Age is just an illusion

Nonih, olisinkohan mä taas hetken aikaa kasassa?

Mä mietin tänään itteeni vähän uudelta kantilta. Mä aloin pohtia, että miten mä tahtoisin vanheta. Ja pyörittelin päässäni typerää ajatusta siitä, että tahtoisinko olla mieluummin kuuskymppinen huuhkaja vai kalju äijä. En mielellään kumpikaan, jos totta puhutaan :D Ehkä vähän karua miettiä tälläsiä, kun tässä nyt matkaa on kolmeenkinkymppiin viä aika rutkasti. Mut kai mun pitäis tätä miettii siltäkin kannalta. Että pystynkö elään päätösteni kanssa sit lopun elämäni? Mitä ikinä teenkään.

Pitäis varmaan ryhtyä rokkistaraks, kun ne ei tunnu vanhenevan ikinä. Tai sit tälläseks ikinuoreks niinkun Eminem ja Johnny Depp, vaikka. Mä vaan odotan, että koskahan ne rupsahtaa, mutta ei oo viä tapahtunu.

Ja mä oon aina miettiny, etten tahtois tatuointia, kun niistä muuttuu viimestää vanhainkodissa aika rumia. Mut toisaalta, eikös me kaikki ryppyynnytä ja kurtistuta muutenkin. Siinä kohtaa ollaan muutenkin jo siinä kunnossa, ettei varmaan paljoa väliä, että onko sitä mustetta ihon alla vai ei. Joten mä oon alkanu vakavissani harkitteen tatuoinnin hankkimista. Joo, ensin rastat ja sitten tatuointi, mulla taitaa olla pahemman luokan kriisi, kun on tullu tällänen tarve muutella itteeni. Mut ehkä ne on niitä ensimmäisiä askeleita, joita mä tahdon ottaa. Itseni muuttamisessa siis. Jotain omien rajojen kokeilemista ja itsensä etsimistä varmaan. Sitten vaan ihmettelen, että kuinka myöhään tää murrosikä voi oikeen iskeä, kun sen kai pitäis olla viimestään nyt mun osaltani loppusuoralla?

Ja sit mä taas kriiseilin sitä lapsiasiaa. Että onko mulla aikaa hankkia lapsi, koulutus, työ ja uus sukupuoli, vai pitääkö jotain karsia? Mä aloin kipeesti kaivata ylimääräsiä vuosia nuoruuteeni, koska mun ajatus oli, että jos noi kaikki tahdon, ne haluan ennen kolmeekymppiä. Ja voi helvetti soikoon, kun aikaa tuntuukin olevan vähän jäljellä. Yks huoli kai helpottais, jos siihen translakiin saatais uudistusta pikaseen. Sit mä voisin joskus hankkia lapsen vaikka sijaissynnyttäjän kautta (kuinka epäeettistä, kuulostaa musta kyllä idioottimaiselta ees ajatella, mutta yea I'm a fuckin bitch).

Sit mä mietin sitäkin, että koska ihmeessä mä oon alkanu pohtiin tälläsiä? Siitä ei oo edes vuotta, kun tulin sinuiks tän ajatuksen kanssa, ja annoin itselleni luvan alkaa ajatella näitä transasioita. Eikä siitäkään oo viä vuotta, kun mä päätin, että aion antaa keholleni hyvän elämän. Koska ihmeessä mä oon sitten alkanu pohtia kaljuuntumista, homoavioliittoja, tatuointeja, ihmisten reaktioita, translakeja ja vittu sijaissynnyttäjiä?!? Mä yritän vaan antaa tilaa kaikille ajatuksille, mutta tää menee lievästi pelottavaks.

Ja tosiaan... Outo juttu, mitä ajattelin tänään. Mä mietin, että jos mä olisinkin ollu raskaana kerran (kun pelkäsin olevani, long story). Mulla olis jo nyt pieni vauva. Ja mun ei tarviis pohtia asioita sen kannalta. Kuinka sekasin pitää olla, että teiniraskaus vaikuttaa fiksulta idealta? Ja oikeestaan oon miettiny, että jos mä siitä biologisen lapsen hankkimisesta luopusin, ainoo asia, mitä jäisin katuun olis ehkä se raskausaika. Ei niinkään sen takia, että näyttää ryhävalaalta ja rupsahtaa heti, kun se vauva syntyy ja on kauheet selkäkivut loppuvaiheesta... mutta sen takia, että vaikka mä oon aina vierastanu ajatusta synnyttämisestä, mä oon monta kertaa miettiny sellasia asioita, että mitä musiikkia mä soittasin sille vauvalle ennen kun se syntyy, kuinka mä laulaisin sille joka päivä, enkä huutais, että siitä kasvais tasapainonen. Kuinka ihana ois tuntee sen elävän ja liikkuvan, kuinka mä juttelisin sille ja kattosin, mitä pistän suuhuni, ja söisin monipuolisesti, ettei siitä kasvais nirso. Mä oon miettiny sen kaiken valmiiks. Se on aika karua.

Turmiolan Tommi

Jos päätät, että tänään ei avauduta, niin älä vaan avaudu. Siitä ei seuraa mitään muuta kuin hämmentäviä tilanteita. Ja kysymyksiä...

*

Mikset sä voi kertoa isälles?

Mikset sä pysty oleen ajattelematta tätä kaikkea?

Voisitko sä tappaa ittes humalassa?

*

Mikä mä oon?

Mitä ne kaikki sanois, kun kuulis sun olevan yhdessä jonkun sairaan transun kanssa?

Haluatko sä enää mennä mun kanssa naimisiin?

*

Ajatuksia...

*

Mä en olis enää rikki, jos mä kuolisin.

Mä rakastan sua.

Mä en enää tiedä, kuka mä oon.

Mä oon vaan yks vitun sairas paska.

Sä et enää rakasta mua.

Se koira raapii mun käsivarteni verille, tai ainakin sitä on helppo syyttää siitä.

*

Nää keskustelut oksettaa mua. Mulla on jatkuvasti huono olo, ja me käydään samat asiat läpi joka ikinen kerta. Silti mä en oo saanut tarpeekseni. Ja ulkona sataa lunta. Vaikka nyt pitäis olla kevät. Kai se on vaan hyvä asia. Haavat ehtii parantua ennen t-paitakelejä.

*

Ja vaikka mä lupasin, etten enää juo kun vituttaa, etten vaan tee mitään tyhmää... Ne perinteiset ja hyvät arkikännit kuulostaa taas hyvältä idealta. Pullo punkkua illassa, eiks je? Mutta mistään sitä ei enää tähän aikaan saa...

Suloinen myrkynkeittäjä?

Mulla on fiilikset tas ihan vituillaan.

Tai en tiiä. Mä luulin eilen, että oli hyvä päivä. Mut sit kun me mentiin Hönön kanssa nukkuun, tuli taas puhe lasten teosta, ja mä tunnustin ihan suoraan, että vihaan ajatusta synnyttämisestä ja ylipäänsä raskaana olemisesta, vaikka sanoinkin tahtovani joskus oman lapsen. Ei siinä nyt vielä mitään, mutta mun fiilismittari tipahti nollan alapuolelle Hönön kommentin jälkeen: "Et sä viä haluukaan, mutta kohta sä haluut. Ehkä parin tai viiden vuoden päästä. Kaikilla naisilla kyl tulee se ikä."

MITÄ VITTUA MIES?

Me ollaan oltu kolme päivää erossa toisistamme, ja musta tuntuu, että se on unohtanu ihan kaiken musta, sukupuoli-identiteettiä myöten. Mä en ees tienny, mitä ajatella, joten mä vaan kielsin sitä koskemasta muhun loppuiltana, ja itkin itteni uneen niin, että silmät oli aamulla muurautunu umpeen ja naama turvoksissa.

Ja tänää mulla oli päivällä taas ihan hyvä olo, mutta nyt illalla sain taas kuulla nainen sitä ja tätä, ja jostain helvetin syystä lupauduin käymään sen kanssa suihkussa, eikä olo oo sen jälkeen tuntunu miltään muulta kuin pelkältä objektilta. Vittu oikeesti. Musta vaan tuntuu entistä vahvemmin, että se ehkä haluais kestää tän, ja esittää kestävänsä, mutta ei se oo sitä, mitä se väittää. Sen koko olemus viestittää jatkuvasti, että huonoin idea ikinä olis nostaa koko asiaa enää koskaan esille.

Mistä mulla muistukin mieleen huvittava keskustelunpätkä transsukupuolisuudesta:

Minä: Mä oon aatellu ottaa vähän lomaa omasta päästäni. Oon miettiny, että eihän mulla ny oikeestaan oo mihinkään kiire. Vois vaan yrittää mennä fiiliksen mukaan ja katella vaik parin vuoden päästä, kun oon paremmin kypsyny tähän ajatukseen, että haluunko lähtee tosissaan muuttaa itteeni, vai pärjäänkö näin.

Hönö: Toi kuulostaa hyvältä idealta.

Minä: Oikeesti?

Hönö: Joojoo. Oikeesti, mitä vanhempana sä teet sen virheen, sitä... Eikun...

Minä: No, sun kantas tais sulla selväks.

Hönö: Eikun mun piti sanoo muutoksen. Sori. Tarkotin, että se muutos tuskin olis virhe jos oot vielä vanhempana samaa mieltä.

Kuulostaako freudilaiselta lipsahdukselta? Musta ainakin. Mutta whatev.

Ehkä se oli oikeessa kerran, kun se sano, että mä vaikutan aina ilosemmalta, kun oon ollu hetken itekseni. Mä en ymmärtäny, niin se sano, että onko se mikään ihmekään, kun yksinäni mun ei oo mikään pakko pyörittää maailmaani seksin ja seksuaalisuuden ympärillä. Ja mua vähän pelottaa. Voiko se ihan oikeesti olla, että se ihminen, jota mä eniten rakastan, ja joka antaa mulle voimaa jatkaa, onkin ite pahinta myrkkyä mun päälleni? Voiko sen seura oikeesti tukahduttaa mun identiteettini ja myrkyttää mun mieleni? Mä en halua uskoo sitä, vaikka todisteet ehkä toistaseks puhuu puolestaan. Mä en suostu uskoon sitä. Koska mä tiedän, kuinka sellaset tarinat yleensä päättyy.

Rauhaa rakastava rastajätkä

Ouh shiet ja sillee.

Nyt on pakko hehkuttaa täälläkin: mulla on ollut tänään hyvä päivä! Ihan saatanan hyvä päivä, ilman mitään sen kummempaa syytä oikeestaan vieläpä.

Mä vihdoin tein yhden päätöksen, jota oon nyt varmaan viis tai kuus vuotta pohtinu, ja päätin hankkia itelleni rastat. Sellaset oon aina, siis ihan aina, halunnut, ja nyt päätin että mähän vittu otan ne viä kaheksantoista vuoden puolella, koska ei mua kukaan oo enää estämässäkään. Ja ne sopii varmaan tähän mun nykyseen lookiini pikkasen paremmin kun nää kultakutrikiharat, joita sullon hattujen sisään 24/7 kun en raaski poiskaan leikata, vaikka niitä inhoankin.

Hönö ei ihan syttyny tälle idealle, mutta kyllä se siihen tottuu, jos mä pistän sen tottumaan. Tää nyt on vaan jotain, minkä haluun tehä mulle. Ihan vaan itelleni, muut miettiköön pienissä päissään, mitä tahtoo.

Mä en ees ymmärrä, miten hiustyylin muutoksesta voi saada näin hirveen kasan energiaa, mutta mä oon menny ja hyppiny koko päivän, vaikka nukuinki viime yön aika kehnosti. Ehkä osa siitä voimasta tulee jo pelkästään ajatuksesta, että uskaltaa tehdä jotain. Uskaltaa muuttua. Koska mä en kaikesta huolimatta oo mikään muutosta rakastava ihminen, vaan musta on hirveen työlästä ja pelottavaa muuttaa asioita. Ja mistä sen tietää, onko muutos aina hyvästä? Ehkä se onkin paskaa, ja sit sä seisot ite aiheuttamassas paskassa ihan keskenäs. Joten kyllä, nyt kun mä kerrankin päätin uskaltaa, mulla on ihan helvetin hyvä olo.

Hukuta huolesi

Mikä on paras ratkaisu huoliin ja murheisiin?

Spontaani ryyppyilta.

Mulla ei oo nyt paljoo sanottavaa. On vaan ihan jäätävä morkkis kun menin kännissä avautumaan kavereille kaikenlaista. Vaikka eihän se niitä haitannut, mutta mua hävettää silti. Pitäis opetella pitään turpansa kiinni.

Mä en edes muista, mitä kaikkee selitin, mutta sen mä tiedän, että nyt koitan hetken pysyä kuivilla. Taas.

Vituttaa.

Kehdosta hautaan, tuhannen kapakan kautta

Mä olin pienenä se tyttö, jolla oli kolme barbia, ja iso kasa autoja, dinosauruksia, pokémoneja, digimoneja bionicleja ja ties mitä, en edes muista. Se tyttö, joka tahtoi leikkiä sotaa, olla soitlas, jolla oli kauniit, miehekkäät lihakset, ase olalla ja hurmaava hymy. Mä olin se tyttö, jonka paidassa luki glitterillä babe, ja jonka kengät oli ostettu poikien puolelta. Tyttö, joka mursi jalkansa poikien leikeissä, jonka parhaat ystävät olivat poikia, ja jonka mielestä tytöt oli tylsiä ja itki liikaa.

Vähän vanhempana, ehkä ala-asteen alussa, mä olin se tyttö, joka ei voinut ymmärtää, miksei saanutkaan enää olla poikien paras kaveri. Mä olin se tyttö, jota jotkut tytöt pelkäs, kun se riehui liikaa. Mä olin se tyttö, joka lapsenomaisesti ihastui parhaaseen ystäväänsä (poikaan), eikä enää voinut olla yksi pojista. Se tyttö, joka alkoi kiroilla salaa vanhemmiltaan. Tyttö, joka karkasi kotoa, löysi kotinsa kellarista pornolehden ja kasvoi ajatukseen, että nainen on miehille pelkkä pantava reikä.

Ala-asteen lopulla mä olin tyttö, joka otti idolikseen miehen, joka näytti naiselta. Mä olin tyttö, joka värjäsi ja leikkautti hiuksensa, maalasi silmänsä mustalla ja halusi kuollakseen ostaa poikien vaatteita, muttei uskaltanut ostaa kuin yhden paidan, jonka piilotti kaappiinsa vuosiksi. Mä olin se tyttö, josta ei saanut tykätä, kun se pukeutui oudosti. Se tyttö, jolle sai nauraa päin naamaa. Tyttö, jolle pojat hokivat huoraa päivittäin, ja joka ei silti voinut olla ihailematta niitä.

Yläasteen alussa mä olin tyttö, joka ihastui ensimmäistä kertaa kunnolla. Tyttö, joka ilmaisi sen yrittämällä näyttää tältä pojalta. Mä olin se tyttö, joka yhtä aikaa kaipasi poikien huomiota, ja joka halusi ryhtyä hoppariksi, jotta saisi peitettyä tissit pois.

Yläasteen lopulla mä olin tyttö, joka rakastui ensimmäisen kerran elämässään, eikä halunnut olla kuin rakkautensa kohde. Mä olin se tyttö, joka tahtoi väkisin olla naisellinen, että miellyttäisi tätä poikaa. Mä olin tyttö, joka sairastui masennukseen. Tyttö, joka itki itsensä uneen ja kuunteli Eminemiä, haistatti koko maailmalle paskan ja pukeutui joulujuhlassa poikien vaatteisiin. Mä olin se tyttö, joka löysi elämänsä rakkauden, ja uskoi, että se muuttaisi elämän paremmaksi.

Lukion alussa mä olin onnellinen tyttö. Mä olin se tyttö, jolla oli joku, joka rakasti. Mä olin hetken aikaa se tyttö, joka kantoi kehonsa näennäisen ylpeänä, vaikka salaa häpesikin sitä. Mä olin se tyttö, jonka kaverit alkoivat etsiä itseään, ja löysivät itsensä, muuttuivat silmissä. Se tyttö, joka tunsi jumittuvansa paikoilleen. Tyttö, joka sairastui masennukseen jo toista kertaa, ja tällä kertaa viilsi kehonsa täyteen arpia.

Lukion lopulla mä olin poika. Mä olin poika, joka terapian ohella löysi itsensä vahingossa, muttei onnistunut selättämään masennustaan. Mä olin poika, joka kadehti niitä, jotka uskalsivat olla oma itsensä. Mä olin poika, joka itki joka päivä, vaikka pojat ei itke, ja alkoi juoda ahdistustaan pois. Mä olin se poika, jonka läpi kukaan ei nähnyt. Poika, joka kehitti sata identiteettiä, eikä vieläkään tiedä, mikä niistä on se oma.

Nyt mä olen poika, jolla on hyviä ja huonoja hetkiä. Mä olen poika, joka pelkää jäävänsä yksin. Mä olen se poika, joka ei tiedä kuka on, kun katsoo peiliin. Se poika, jolla ei ole nimeä. Mä olen se poika, joka pilaa yhden nuoren tytön elämän ihan tahallaan, ja jaksaa olla siitä ihan helvetin ylpeä. Se poika, jota ei kiinnosta tän tytön elämä, perhe, ystävät tai mielenterveys. Poika, joka vain tahtoo elää.

Ja mä haluaisin olla mies. Mä haluaisin olla lihaksikas mies, jolla on seksikäs ääni. Mä haluaisin olla mies, joka tietää, mitä tahtoo. Mä haluaisin olla se mies, joka rakastaa miestä ja elää elämänsä sen kanssa onnellisena. Se mies, josta kukaan ei voisi nähdä päällepäin, että se syntyi naiseksi. Mies, joka musta ei koskaan voi täysin tulla. Mies.

*

Joskus mä epäilen itseäni, kai se on ihan normaalia. Joskus mä mietin mielessäni, että mitä jos Hönö olikin silloin oikeassa, kun se sanoi tän menevän ohi. Jos mä oonkin vaan sairas, ja tarviin apua? Ehkä mä en ookaan löytänyt itseäni, vaan kadottanut viimeisetkin rippeet itsestäni. Miksi mä avaudun näistä asioista?

Jos mä vaan tietäisin, mitä mä haluan ja kuka mä oon. Mutta mä oon rikki. Mä oon niin vitun rikki, ettei kukaan pysty enää korjaan mua. Mä en oo enää kukaan enkä mikään.

Mä vaan haluaisin rakastaa itseäni. Mä haluaisin niin paljon, mutta mä en osaa. Ei tässä kehossa oo mitään rakastettavaa. Ja joo, se on hienoo, että mulla on ymmärtäväisiä ihmisiä ympärilläni. Ne kattelee tätä mun touhua ja rakastaa mua kaikesta huolimatta. Silti mä toivoisin kaikesta sydämestäni, että mulla olis joku, joka ei vaan rakastais, vaan ymmärtäis. Joku, joka tietäis, miltä tuntuu olla ihan vitun rikki. Kaikki me kai ollaan rikki, mutta mulla on ne palasetkin hukassa.

Mä en enää edes vihaa elämää, mä oon vaan niin kyllästynyt tähän kaikkeen. Mä oon ainoastaan pettynyt. Jos tää on mun ainoo elämäni, niin eipä oo häävi kokemus. Etenkään, jos mä joudun kestään tätä pirstaleisuuden tunnetta vielä vuosikymmeniä. En mä jaksa niin kauaa. Eikä kukaan täällä ymmärrä. In the end, we all die alone.

So... it seems like you don't want me anymore. But I fucking love you.

Noniih, mitäs nyt...

Avautumisvaroitus. Taas vaihteeks oon vähän alamaissa, enimmäkseen siks, että mulla meni taas hetken aikaa hyvin, mikä sai Hönön unohtaan kaikki lupauksensa, ja yhtäkkiä sieltä tuleekin taas tytöttelyä ja "ette te naiset ymmärrä" tai "toi on niin naisten juttu". Mä yritin olla sanomatta siitä mitään, ja musta tuntuu, että selvisin ihan hyvin.

Ja tää on hirveetä spekulointia, kun en oo suoraan Hönön kanssa asiasta puhunu, mut musta tuntuu, että se koko biseksuaalisuushomma, mistä se mulle puhu, oli pelkästään sitä, että se haluais olla mun kanssani yhdessä kävi miten kävi. Mut että se olis silti hetero. Koska myös kaikenlaista tissi- ja pillukommenttia ja juttua lentää sen suusta aika usein. Ja mä tiiän, että sitä häiritsee tää asia, vaikka se esittäis mulle olevansa kuinka ok kaiken kanssa. Kunhan nyt mietin.

Ja sit ehkä viä kiusallisempi asia... Meillä on ollu aika hiljasta makkarin puolella viime aikoina. Tai no... tosi hiljasta. Yleensä se johtuu musta, myönnän, mutta mun on vaikee uskoo, että olis pelkkää sattumaa, ettei Hönöllä oo mitään fiilistä just sillon, kun mulla menee hyvin. Mut en mä viitti siitä hirveesti alkaa tenttiäkään, on se sen verran arka aihe. Kerran kysyin, ja vastaus oli, ettei tää liity mun päähäni millään tavalla. Mietin vaan, että mihin sitten? Mihin se voi sit liittyä? Mulla on vahva pelko, tai oikeestaan jopa epäilys tai tunne siitä, ettei se enää halua mua. Ja... se on jotain, mitä mä en haluais kohdata nyt. Mä tiedän, että meidän täytyy käydä se keskustelu jossain vaiheessa, mutta mä pelkään sitä yli kaiken.

Muuten kai sujuu ihan hyvin. Huomenna mun pitäisi nähdä ensimmäistä kertaa sen pitkän viestittelyn jälkeen erästä vanhaa ystävääni, ja mua jännittää vähän. Se on kuitenkin ihan eri juttu tekstailla kuin nähdä livenä tollasen jutun jälkeen. Mä vaan toivon, että kaikki sujuu huomenna hyvin.

Tavoitteista

Wou... mä just luin ensimmäisen blogitekstini ihan vaan virkistääkseni omaa muistiani.

Niin hämmentävää, kun musta itestäni tuntuu jatkuvasti, etten edisty yhtään mihinkään ja että junnaan paikoillani, mutta mä olin kuitenkin saavuttanut puolet omista tavotteistani! Mun äiti tietää, muutama hyvä ystävä tietää, ja mikä kaikkein eniten aiheutti sillon päänvaivaa: Hönökin tietää. Ja tähän mennessä ihmissuhteita kariutunut? Nada.

Tästä meinas tulla joku lyhyt valitusteksti, mutta onneks luin ton ensin, koska sain taas vähän lisää uskoa siihen, että asiat tulee meneen hyvin. Vaikka eilen, kun äiti oli vähän (enemmän) humalassa, sain kuulla, kuinka sitä ärsyttää, että me käydään niin vakavia keskusteluja ja kuinka se ei jaksa eikä halua. Mä tiedän, että ihmiset on humalassa useimmiten ärsyttäviä siks, että ne on rehellisiä ja suorasanasia. Joten mä päätin senkin, että asia on sen osalta käsitelty. Kävi miten kävi, mulla ei oo enää aikomustakaan purkaa tuntojani sille, ehkä vaan ilmotan jos jotain muuttuu.

Ja huomasin viä sellasen jutun, että mä olin jo melkein unohtanut, että halusin rakentaa keholleni hyvän elämän. Ei ihme jos mä oon jatkuvasti vihanen ja ärtyny, kun mä en meinannu muistaa, että mun isoin tavoitteeni oli oppia rakastaan sitä siitä huolimatta, ettei me sovitakaan yhteen. Tää oli ihan hyvä keino palauttaa jalat taas maanpinnalle, koska mä oon vaan viimeaikoina itkenyt, että mitä mä teen kun en voi koskaan saada kehoa, jonka haluan. No, opetella elään näin? Eikö? Enkö mä alunperin päättänyt niin ja luetellut vielä listan perusteluja sille, miksi? Niin.

Klisee, mutta rakkaus voittaa kaiken

Noniin nyt tulee paljon tekstiä:

Mä olin eilen viettämässä iltaa kavereiden kanssa. Mulla on viimeset pari päivää taas menny suhteellisen hyvin, ja olis pitäny arvata, että se eilinen romahduttaa kaiken, koska se kaveriporukka oli mitä oli. Toisin sanoen musta tuntu, että ollin kiertoajelulla seksuaalisten suuntautumisten ihmemaassa. Kaikki oli vähän erilaisia, ja kaikelle oli olemassa kuitenkin joku termi tai ainakin niiden sekoitus, ja oma lokero. Mä en paljoa puuttunut tähän keskusteluun, mutta yllätys yllätys, aloin pohtia omaa lokeroani, mihin mä oikein kuulun?

Päädyin sitten mietteissäni niin syvälle, että kerroin ajatuksistani ja tästä koko transhommasta taas yhdelle uudelle ihmiselle kotimatkalla. Vaikka ei se mikään satunnainen avautuminen ollut, mä olin suunnitellut kertovani sille suhteellisen pian, koska olin lähes 100% varma, että se ymmärtää.

Mun olo ei kuitenkaan keventynyt tarpeeks, vaikka olin niin olettanut. Ja pitkän vatvomisen jälkeen mä otin yhteyttä kahteen parhaaseen ystävääni, joiden kanssa me ollaan tunnettu jo pitkään. Toinen niistä oli vielä hereillä, ja me alettiin sitten keskustella tästä asiasta, ja mä muistin, minkä takia me ollaankaan ystäviä, ja kuinka hyvin joku voikaan ymmärtää. Ja mä päätin lainata tähän pari kohtaa meidän keskustelusta (vähän ehkä sanamuotoja muunnellen, mutta sisältö on sama):

Hetken keskustelun jälkeen...

R(kaveri): Eksä tunne oloos tossa kehossa mukavaks? Tunneksä olevas enemmän poika? Vai...?

M(mä): Mä oon ihan sekasin. Sen mä tiiän, etten enää kestä tätä. Mut en tiiä, mikä mä enää oon. Haluun nää kaikki naisjutut pois, mut en tiiä, olisinko onnellisempi jätkänä. Varmaankin, mutta mä en haluais olla transu. Joten mä toistaseks pitäydyn androgyniassa... mut en mä tiiä. Mä oon vaan niin vitun sekasin. Ja mun ei pitäny ikinä puhua tästä kenellekään.

R: Hei! Sä saat kertoo mulle kaiken, mitä haluat. Ja me rakastetaan sua, olit sä sit nainen, hevonen tai mies.

Keskustelua jatkui hetken....

M: Eihän tää muuta mitään...?

R: Ei. Miks pitäis? En nää syytä. Mut mä haluan sanoo sulle jotain! Mä rakastan sua enemmän kuin HÖNÖ tai kukaan MUIJA tai kukaan JÄTKÄ tuolla jossain. Jos sä koet, että oot enemmän jätkä kuin muija nii anna mennä vaan! Kokeile edes olla jätkä jonkin aikaa, ja jos se tekee sut onnellisemmaks, nii se on sit se oikeempi vaihtoehto. Jos et nii sit ei. Ja sit mietitään, miten päästäis eteenpäin. Älä kuitenkaan jumita sun kehoon, kun kehoo pystyy muuttaan, ja sul on hyvä syy kokeilla. Tää on rakas hei sun elämä. Niinku SUN _elämä_. Sulla on oikeus olla mikä ja mitä vaan, miltä susta tuntuu tai mitä sä haluat! Kunhan se tekee sun olos mukavammaks olla sinä itse, kun sä löydät sen, kuka sä oikeesti oot (fyysisesti).

M: Mä tiiän... Ja mä arvostan sitä, että sä sanot noin. Mut mä en vaan voi enkä pysty enkä tavallaan edes halua, koska iskä. Se ei koskaan ymmärtäis, eikä mulla oo sydäntä viedä siltä sen ainoota tytärtä. Enkä mä halua pistää välejä poikki sen kanssa, minkä se varmaan tekis, kun kuulee. Se ei oo mikään avarakatseisin ihminen. Ja lisäks... Mä tahtoisin joskus oman lapsen. Ja jos mä nyt haluan laittaa itteni sen lapsen edelle, niin mä en koskaan voi saada sitä. Ikinä. Ja mä en voi päättää tästä ennen kuin mä tiiän, pystysinkö tällä hetkellä hankkiin lapsia.

Ja taas hyppään parin kohdan yli.

M: On tässä hyvääkin. Mä esim tykkään kyl mekoista, korkkareista ja meikkaamisesta, mut onko ne sen arvosia, etten mä voi käydä suihkussa itkemättä? Mä en tiiä. Ja mä haluaisin sen lapsen. Mut onko se sen arvosta, että mä oon koko ajan henkisesti epävakaa? Mä en tiiä.

R: Musta ei vaan oo oikein, että sä elät sellasessa kehossa, missä et tunne oloos mukavaks. Ja sun vaan kannattaa kokeilla, millasta olis jätkänä. Transujahan nyt on ympäriinsä. Niitä ei oo paljoo, mut niitä on. Sä et voi tietää, ellet sä kokeile. Ja ne on materiaaleja ne mekot ja korkkarit, en ymmärrä, mikset vois pukeutua mieles mukaan. Esim. tänään mekko ja huomennna jätkien vaatteet. Kyllä nyt kaikilla on oikeus käyttää mekkoja, oli jätkä tai nainen.

M: Mä en pystyis siihen, se olis mun osaltani siinä kohtaa kyllä byebye mekoille. Ja viä yks juttu. Vaikka mulla on päässä ajatus siitä, että olisin onnellisempi toisessa kehossa, niin faktahan on, etten mä sitä kaikesta huolimatta koskaan sais. Ei oo olemassa mitään ihmeleikkausta, jolla kaiken sais kuntoon. Ja mä pelkään, että ahdistuisin vaan pahemmin, jos olisin puoliks jotain ja puoliks en ja vanhaan ei vois palata ja eteenpäin ei pääsis.

R: Niin, no toi on karu fakta. Mut kenenkään ei pitäis olla vankina omassa kehossa.

M: Siks se oiskin niin vitusti helpompaa, jos ei olis ollenkaan. Ei tarviis arpoo, miettii ja pelätä.

R: Mut sä synnyit tähän maailmaan syystä. Ja mitä ikinä sä päätät, niin mä nään sut sun mielen kautta, enkä sun kehon kautta. Siis katon sua henkisestä näkökulmasta.

Ja taas hypitään...

R: Mun mielestä jokaisella on oikeus olla aasi tai jätkä tai nainen tai vaikka kirahvi ihan minä päivänä ne vaan haluaa. Koska mä en halua, että tässä maailmassa kukaan elää onnettomana omassa kehossaan. Voisin sanoo, että pahin, mitä ihmiselle voi tapahtuu on tää oman kehon vankina. Se on vähän sama kuin olis koomassa. Joten mulle se on ihan sama, ootko jätkä vai nainen. Me silti tarvitaan toisiamme.

M: Kiitos. Oot mun sisko ja rakastan sua. Ja jos en muuta, niin oon sun aasi.

*

Siinä ehkä keskustelun pääkohdat. Oli siä sitten vielä juttua Hönön suhtautumisesta tähän kaikkeen ja siitä, että oonko mä nyt sitten homo vai mikä mä oon, mutta leikkelin ne pois sry.

Tän keskustelun jälkeen Hönö tuli vielä illalla meille, ja mä avauduin sille vielä kerran tästä kaikesta. Ja se sanoi, että se vaan tahtoo, että mä oon onnellinen. Ja että mun pitää rauhassa miettiä tätä, koska mulla ei oo mihinkään kiire. Ja että se haluaa olla siinä ja tukee mua. Se ei kuitenkaan voi luvata kestävänsä sitä kaikkee, koska enhän mä välttämättä itekään kestä sitä kaikkee. Mutta se sano, että mun pitää tehdä kaikki päätökset itteni takia, eikä kenenkään muun takia.  Koska mun pitäis saada se elämä, jonka mä haluan. Ongelma on, etten mä oo ihan varma, minkä elämän mä haluan.

Ja me taas naurettiin asioille. Ja mä sanoin, etten kyllä olis mikään miehekkäin mies, ja se sano, ettei se nyt oo itekään. Ja se sano, etten mä tällä hetkellä oo kyllä naisellisin nainenkaan, mikä on kyllä ihan hyvin sanottu. Ja se kehtas sanoo, että jos sitä joku asia tässä häirittee niin se, että mitä enemmän mä haluan olla mies, sitä homommalta siitä tuntuu. Ja sit me naurettiin taas. Tai no, mä itkin ja nauroin yhtä aikaa.

Mutta kaiken tän jälkeen mulla on taas vähän selkeempi olo asioista, ja mä toivon, että tää kaikki selkeytyy jossain vaiheessa. Viimestään, kun mun terapia alkaa uudestaan loppukeväästä. Kaikelle on joku tarkoitus, ja mä luotan siihen, että Jumala tiesi, mitä teki, kun asetti mulle tän polun kuljettavaks.

Bleed, bitch, bleed

Ahah, ja näin nopeesti ne fiilikset muuttuu.

Eilen mä taisin hehkuttaa, kuinka kivaa ja onnellista elämä on ja kuinka kaikki on hyvin ja jeejee ja sitä rataa. Vitut.

Mä olin jo melkein täysin onnellinen, kunnes sain ikävän muistutuksen keholtani, että se on edelleen nainen, nimittäin menkat. Ah, mä oon vaan krampannut ja valittanut ja vetänyt pillereitä koko päivän, ettei vaan satu yhtään ja silti sattuu koko ajan, enkä mä pysty käymään vessassa itkemättä. Mun psyyke ei kestä tätä.

Mutta hei jee, mä oon päässy taas uudestaan terapiaan, ja mulla on huomenna aika, pääsempähän sinne valittamaan, koska nyt mä oon lähteny täysin puhteelta pöydältä ja kerroin heti ekalla kerralla kaiken kertomisen arvoisen, joten mulla ei oo mitään salattavaa tai hävettävää.

Mutta kuitenkin... mä en tällä hetkellä enää kestä itteeni, enkä mä onnistu piristään itteeni, vaikka Hönö on yrittänyt keksiä kaikkee kivaa tekemistä koko päivän. Tänään mikään ei vaan toimi ja kaikesta huolimatta mä olen edelleen fyysisesti 100% nainen, joka kärsii naistenvaivoista ja itkee itsensä uneen, koska on vittu saatana soikoon mies eikä pääse siitä eroon vaikka kuinka vuotais verta.

Vuotasin vittu kuiviin.

Terveisiä homolandiasta

Tässä kaikille kärsivällisesti tän angstipaskan läpi tarponeille vaihteeksi iloinen postaus:

Mä oon onnellinen. Mä oon niin helvetin onnellinen, että se sattuu. Hetki sitten se viä sattu pahalla tavalla, ja mä itkin taas kurjaa elämääni Hönölle, joka kuunteli ja nyökkäili kuten tavallista. Mä en kuitenkaan enää rauhottunut niillä tavallisilla sanoilla, koska mä olin ihan rikki. Mä olin niin peloissani, kun kaikesta mun omasta vuodattamisestani huolimatta Hönö ei ollut missään vaiheessa ilmaissut omaa varsinaista näkökantaansa asioihin.

Joten mä huusin sille, tietenkin. Huusin, ettei se voi sivuuttaa tätä kaikkea yhdellä kädenliikkeellä, koska ei se oo niin yksinkertasta. Nää ei oo helppoja asioita tai yksinkertaisia asioita, enkä mä voi olla enää koskaan varma itestäni, jos se ei tee mulle omaa näkökantaansa selväksi.

Joten se teki. Ilmeisesti silläkin on omat pikku salaisuutensa, koska mä sain kuulla, että mun umpihetero poikaystäväni onkin bi, eikä sillä oo mitään ongelmaa jatkaa mun kanssani, koska mä oon edelleen sama ihminen. Ja tota... mä en enää tiennyt mitä sanoa, joten itkinpä sitten vaihteeksi onnesta.

Ja taidan vähän vollottaa vieläkin. Mä en voi edes ymmärtää, millä tuurilla oon löytäny tälläsen ihmisen vierelleni. Mulle ei vaan käy näin, mä en oo ikinä voittanut arpajaisissa tai päässyt oleen ensimmäinen missään jonoissa (paitsi ehkä joskus ala-asteella jossain ruokailujonossa). Miten mä nyt oon saanut yhtäkkiä kaiken, mitä mä halusin? Koska senhän mä sain, nyt mulla on ihan kaikkea. Ja ihan sama, sanoo kuka tahtoo, että tää on jotain saatanan teinirakkautta ja tunteet kuolee ja päläpälä, mä haistatan nyt niille kaikille hyvin pitkän paskan, koska mä tiedän, että mä tuun pitään Hönöstä vaikka väkisin kiinni koko lopun elämäni.

Me jopa naurettiin koko jutulle. Naurettiin sille, että ulkopuolisten silmiin me ollaan ihan tavallinen heterosuhde. Bitches, please. Meillä on samassa sopassa yks transu, yks homo ja yks bi. Se on jo aika helvetin kova saavutus. Ja hyvä niin, koska mulla on kaikkea, mitä mä voin toivoa, ja mä hymyilen niin leveästi, että se voittaa kaikki hammastahnamainokset.

Hey, Lolita

Ööm... mitäs.

Pääsin koulusta! Jee, wohoo, jipii, lukio läpi! Ja välivuosi ilman töitä ja rahaa edessä. Vittu jes.

Mä olin eilen katsomassa Wanhojen tansseja. Ja aloin itkeä. Mä aloin vollottaa siellä yleisössä kuin pieni lapsi, kiitän vaan onneeni, että istuin yksinäni siellä nurkassa, enkä missään ihmisten keskellä. Mulle vaan iski hirvee ahdistus, mä taisin jopa saada ihan paniikkikohtauksen, koska mulla meinasi loppua happi.

Se kaikki johtui niistä tytöistä. Niistä keijukaismaisista tytöistä, joilla oli kauniita, seksikkäitäkin mekkoja, ja jotka kulki ympäriinsä korkeissa koroissa, hiukset ja meikit kohdallaan. Ja kuinka ylpeitä ne oli, kantoivat kehonsa ja itsensä kunnialla, tietäen, että kaikki muut katsoi ja ajatteli, että wau. Enkä mä voinut olla miettimättä, että miksen mä voi tyytyä samaan. Miksen mä voi pukea seksikkäitä vaatteita ja hymyillä, nostaa pääni pystyyn ja olla ylpeä nainen. Kaikki olis sillon niin vitusti helpompaa, kun että mä tungen hiukseni pipon alle piiloon ja kyhjötän nurkassa huppu päässä, ilman meikkiä ja haarat auki, koska mua ei jaksanut kiinnostaa ja mua vaan vitutti niin ankarasti.

Mä oon puhunut Hönön kanssa viime aikoina aika paljon, ja mulla on viimein sellanen fiilis, että me ollaan suht samalla aaltopituudella. Mä oon itkeny ja sanonu, etten oo nainen ja se on vastannut, että mä rakastan sua. Ja kai se on ihan hyvä juttu, sitähän mä haluan. Musta vaan tuntuu, etten riitä kuitenkaan. En niin kauan, kun ympärillä parveilee kauniita naisia, jotka punaa huulensa ja hymyilee viettelevästi, pistää tissit tarjolle ja stiletot jalkaan. Ja vaikka se vakuuttelis mua kuinka, ettei se halua ketään muuta, mä tiedän, ettei tää oo se juttu, johon se lupautu, kun me alettiin seurustella. Mä oon alkanut epäillä, että sille puhuminen oli pelkästään huono idea, koska nyt mä oon entistä epävarmempi kaikesta.

Kaiken lisäks se sanoo mua edelleen naiseks "Hei nainen" sitä tätä ja tota. Joo tiedän, se on tehnyt sitä melkein kolme vuotta, mutta mä en kykene kuunteleen sitä enää saamatta puistatuksia. Ja vielä sellanen lisäys, että oon viime postausten perusteella varmaan vaikuttanu ihan naistenvihaajalta tai joltain, sitä en ole. Tytöt on ihania yleisellä tasolla, mä vaan ite olisin mieluummin vaikka läjä paskaa, koska hyi helvetti argh. Mä en kykene tähän, se on hienoa, että te jotkut jaksatte ja ootte onnellisia siinä kehossa, jonka Jumala teille on antanut. Mä vaan oon täysin väärässä paikassa.

Go on, get drunk

huhhuhhuh...

Mulla oli eilen ehkä elämäni kamalin darra. Ja se oli toka sunnuntai putkeen kun oon sitä mieltä. Nyt olis ehkä aika himmata ja pitää tipaton loppukuu. Jos en muuten niin ihan itteni takia.

Me oltiin jo etukäteen sovittu, että lähdetään lauantaina juomaan, mutta se lähti mun osalta vähän käsistä, kun koko päivä oli ollu sellasta hirveetä tarpomista (enimmäkseen pirstaleisuuden tunnetta ja helvettillistä pms-bitcheilyä). Oon niin kyllästyny tälläseen mielialaheittelyyn enkä ymmärrä yhtään, kun jotkut on silleen "Hei sulla on oikeus siihen, oot nainen!" ööh ei. Mun mielestä on vaan karmivaa tajuta olevansa täysin omien täysin irrationaalisten tunteidensa vallassa ja tajuta se ja katella silti vierestä kun ite lähtee ovet paukkuen pois ja itkee bussissa. Siitä se ahdistus varmaan ekana lähti. Loppupäivä oli vaan sellasta perus "kuka oon, mikä oon mihin ja miten päin ja kenen takia?". Kunnes pääsi viihteelle ja totes ihan sama, kunhan oon juoppo.

Ja pidothan vaan parani. Illan jälkeen yks mun kaveri tuli meille yöks. Ja sattumalta se kaveri oli jätkä. Yks mun parhaista ystävistä ja 100%homo. Päätin kuitenkin, etten sano Hönölle yhtään mitään, koska viimeks kun sanoin, niin siitä oli vähällä syttyä kolmas maailmansota. Se on yks niitä meidän muuten hyvän parisuhteen heikkoja kohtia, mustasukkasuus. Tällä kertaa Hönön puolelta. Se on mustasukkanen miehistä ja naisista ja kaikista, jos tietää mun nukkuvan niiden kanssa. Käytännössä siis mä joudun salailemaan siltä asioita ja se on jo nyt ensimmäisen päivän jälkeen raskasta.

Oli siitä se hyöty, että tajusin jotain oleellista. En mä oo luonteeltani mitenkään salaileva. Mä en halua pitää salaisuuksia, jotka pystyisin sanoon ääneen. Tää on sellanen. Tietenkin voisin sanoo sen, me voitais tapella pari päivää ja unohtaa koko sotku. Se on viä sellanen helppo asia. Ihan eri luokkaa kun "moi oon jätkä eiks oo kiva? nyt varmaan ymmärrät miks itken aina kun puhutaan tisseistä?". Joo, vähän eri juttu kuitenkin.

Mut joo, ehkä kaikki viä rauhottuu. Koulua on enää pari viikkoa jäljellä, minkä jälkeen mulla ei oo yksinkertasesti enää mitään suunnitelmaa. Se on ihan saatanan pelottavaa ja mä tavallaan toivosin, että voisin jäädä kaikkiin rutiineihin. Mut toisaalta, on se ihan kiva nukkuu kahteentoistakin.

Sekalaisia avautumisia

Tää on taas niitä päiviä, kun ei oo noussut pelkästään väärällä jalalla ylös vaan kaikki mahdollinen tuntuu lentelevän enemmän tai vähemmän päin persettä. Tällä hetkellä makaan kivuissani kotona, kun niska- ja hartiakivut on niin kovat, että liikkuminen on vaikeeta.

Taisin saada jotain uutta potkua tähän blogin pitämiseen, kun koin tarvetta tulla heti tänne kirjoittelemaan, kun Hönö lähti kotiin. Helppoahan olisi, jos mä vaan kertoisin sille, niin ei pitäisi potea huonoa omaatuntoa siitä, että on iloinen saadessaan hetken omaa aikaa, jotta voi kirjoittaa tänne jotain... huoh.

Loma on sitten virallisesti ohi, samoin kuin joulu. Onneks koulua on enää kuukausi jäljellä. Mä en oo ehtiny rentoutua vielä puoliksikaan niin paljon kuin olisin halunnut tän loman aikana. Ja töitä pitäisi hakea. Eilen etsiskelin töitä varmaan pari tuntia, mutta jotenkin kaikki avoimet työpaikat näyttäis löytyvän jostain pääkaupunkiseudulta. Ei täältäpäin tunnu löytyvän töitä. Ehkä pitäis vaan lähtee kiertelemään ja kyselemään liikkeistä ihan yksitellen, että olisiko töitä tarjolla. Mä en todellakaan voi pitää välivuotta ja muutta pois kotoa, jos en saa mistään tuloja.

Mä myös tarvisin uusia vaatteita. Okei, hankin just viime viikolla uudet kengät ja uuden huivin, mutta niillä ei päästä kauheen pitkälle. Rahat vaan on niin lopussa, että pitäis varmaan mennä taas kierteleen kirppareita. En vaan saa sitäkään oikein koskaan aikaseks.

Uuden vuoden lupausten lista ei oo vieläkään täynnä. Enkä oo tehnyt siitä yhtäkään kohtaa, paitsi harkinnut sitä työnhakua. Pitäisi vaan löytää sitä kuuluisaa sisäistä motivaatiota jostain. Tässä vaan alkaa tulla kiire, kun koulu loppuu ja muutto lähestyy ja kesä (!!!). Mä oon jo korviani myöten kyllästyny tähän loskapaskaan ja talvitakkeihin ja sähköisiin hiuksiin ja siihen, että lentää perseelleen joka toisessa mutkassa, kun kaikki tiet on jäässä.

Uusi vuosi, uusien kujeiden pelko

Jepajee, hyvät loman loput kaikille, mä heräsin tässä sopivasti 13.20 (yritys kääntää unirytmiä ei ihan toimi).

Nyt tulee taas lyhyt postaus, mutta mitäpä sen väliä. Kattelin just tossa herättyäni listaa kaikista uudenvuodenlupauksista, joita oon tehnyt. Oikeestaan ne ei oo ees lupauksia, vaan pikemminkin tavoitelista, josta pyrin toteuttamaan kaikki kohdat, mutta ilman sitä sanast "lupaus" muodostuvaa painetta.

Hämmentävää oli huomata se, kuinka moni niistä kohdista liittyi kehon muokkaamiseen. Siellä oli juttua hiuksista, liikunnasta ja vaatteista varmaan yli puolet. Eikä siinä kai mitään, toivon todella, että saan kaiken hoidettua tänä vuonna ja että siitä on jotain iloa mulle.

Mun fiilikset koko asian suhteen on jo nyt muuttunu aika paljon. Vielä muutama päivä sitten mä odotin innolla, että pääsen aloittaan listalla esiteltyjä asioita. Nyt mä kuitenkin katsoin sitä enemmän väsyneesti kuin innoissani. En kai mä oikeesti aio jaksaa tota kaikkee? Enhän? En mä oo se tyyppi joka jaksaa ottaa itteensä niskasta kiinni, en oo ikinä ollut. Kyllä mä hommat hoidan ajallaan pois alta, mutta en mä mihinkään elämäntapamuutoksiin kykene. No, aina voi toivoa. Olihan siellä listalla helpompiakin juttuja, jos kattelis niitä alkuun pois alta ja vasta myöhemmin paneutuis niihin haastavampiin. Ottais sen silleen vaikeusjärjestyksessä niin kuin koetehtävätkin tehdään.

Yritän aina välillä päivittää tännekin, oonko päässyt listalla eteenpäin.

Kysely

Ja jatketaanpa vielä vähän! Ou gosh mulla on energiaa, kun tää on jo kolmas juttu tänään. No worries, kunhan huvikseni täyttelen tälläsen typerän perusnettikyselyn, ne lukee läpi, keitä kiinnostaa. Itteeni tässä enimmäkseen yritän viihdyttää, kun on vapaailta.

10 FAKTAA SINUSTA
- Pidätkö enemmän etu- vai toisesta nimestäsi? - Jos ihan pakko valita, niin etunimestä.
- Onko sukunimesi -nen päätteinen? - Ei
- Horoskooppimerkkisi - ja kuvaako se sinua? - Leijona, eipä oikeestaan. En osaa kuvitella olevani sellanen "outgoing" ja säihkyvä. Jurottaminen  on enemmän mun juttu.
- Kumpi on pidempi, etusormesi vai nimettömäsi? - Etusormi
- Minkä värisiä villasukkia omistat? - Vaikka mitä, mustat, oranssit, pinkit, harmaat, punaset, violetit.... Joka lähtöön.
- Ovatko kyntesi tällä hetkellä pitkät vai lyhyet? - Lyhyet, ne on valitettavasti välttämättömät nykytilanteen kannalta, vaikka mulla onkin kova ikävä mun vanhoja, pitkiä kynsiäni (Huom. Tässä yksi naisellinen asia, jota rakastan yli kaiken, kynnet ja niiden koristelu kaikilla väreillä ja härpäkkeillä mitä löytyy.
- Oletko ihastunut? - Rakastunut.
- Minkä värinen on hiusharjasi? - Musta/pinkki.
- Entäpä hammasharjasi? - Pinkki.
- Ja matka (bussi)korttisi? - Pinkki. (se on hyvä väri, so sue me)

9 JOS SAISIT...
- Valita silmiesi värin, mikä se olisi? - Joko tää mikä nyt on, eli sininen, tai sitten tummanruskea.
- Olla joku eläin päivän ajan, niin mikä olisit? - Varmaankin kissa, nehän nukkuu kaiket päivät.
- Olla joku julkkis päivän ajan, niin kuka olisit? - En osaa nyt suorilta heittää ketään, mutta joku laulaja varmaankin, se olis ihan jeba.
- Valita oman etunimesi, mikä se olisi? - Eeli
- Valita kenet haluaisit, kuka hän olisi? - Kyllä se silti olis toi oma ukko.
- Miljoona euroa, mitä ostaisit? - Kämpän keskustasta, vaatteita ja lomamatkoja. Ylimääräset laittasin varmaan johonkin hyväntekeväisyysjuttuihin köyhille maille.
- Takaisin jotain, mitä olet menettänyt, mitä se olisi? - Mun koira.
- Tietää että elät enää viikon, mitä tekisit? - New York City, babe

8 MIELIPIDETTÄSI, OIKEIN VAI VÄÄRIN
- Abortti? - Väärin, mutta ei kaikissa tilanteissa. Kannatan kyllä sitä, että abortteja pitää saada tehdä, ja kukin toimikoon omantuntonsa mukaan. Mä tosin itse en pystyisi edes harkitsemaan sitä. Ehkä raiskauksen jälkeen, mutta siltikin sanoisin, että eihän se ollut sen vauvan vika. (sry, tässä se vähän vanhoilliskristillisempi puoleni. Abortti on nono. Älkää loukkaantuko.)
- Eläinkokeet? - Väärin
- Lapsityövoima? - Väärin, paitsi jos katsotaan sen perheen näkökulmasta, jolla ei meinaa riittää rahat elämiseen, mutta niiden lapsi pystyy takaamaan jonkinlaisen toimeentulon. Ei niitä hiluja keneltäkään voi kieltää, mutta yhteiskuntaetiikan kannalta väärin.
- Fazerin lakupoika-kiista? - Naurettava. En ole rasisti, mutta c'mon, se jäbä oli vaan merkki, ja monia ihmisiä harmitti, että se kiellettiin. Ei kai kukaan oikeesti ottanut itteensä siitä kuvasta? (sanokaa jos oon väärässä, mutta en mä löukkaantuis jos valkoihosista tehtäis pilapiirroksia vaikka valkosuklaapaketin kanteen.)
- Uskonnot? - Oikein.
- Kouluruoka? - Oikein, mutta yleensä ihan saatanan pahaa, työstäisin toteutusta vähän.
- Pakkoruotsi? - Oikein, mutta ehkä vain yläasteella. (yleissivistys, ihmiset!) Tai sitten niin, ettei tarvitsisi valita yo-kokeisiin joko matikkaa tai ruotsia, vaan olisi mahdollisuus valita niiden sijaan vaikka joku reaali.

7 USKOTKO...
- Jumalaan/jumaliin? - Kyllä.
- Itseesi? - Mahdollisuuksien mukaan.
- Yliluonnolliseen? - Kyllä.
- UFOihin? - Totta kai, en siis mihinkään pieniin vihreisiin miehiin, mutta eihän me voida olla tän kokoisessa universumissa keskenämme?
- Kummituksiin? -  Kyllä, ainakin tavallaan. Riippuu, miten määritellään kummitus.
- Horoskooppeihin? - Riippuu vähän, usein kyllä.
- Rakkauteen? - Kyllä.

6 SUOSIKKIASI
- Lempileipäsi? - Ranskanleipä (oon plösö)
- Lempilaatikkosi? - Makaronilaatikko?
- Lempijäätelömakusi? - Suklaa!
- Lempiherkkusi? - Suklaa... Tai porkkanat ja dippi.
- Lempijuhlasi? - Juhannus
- Lempijouluruokasi? - Kylmäsavulohi

5 INHOKKIASI
- Inhottavin ruoka - Kaalilaatikko
- Inhottavin väri? - Oksennuksenvihreä
- Inhottavin tunne? - Se, kun havahtuu yöllä eikä oo varma onko nukkunu yhtään vai onko vaan kuvitellu nukkuvansa.
- Inhottavin sana? - Kaikki nää swägäyolonevahööd-feikkikovistelut. Opetelkaa nyt vittu puhumaan. (ei pahalla mut ei hyvälläkään)
- Inhottavin jäätelömaku? - Varmaan joku rommirusina

4 KYSYMYSTÄ
- Pureskeletko kynsiäsi? - En.
- Kumman puolen voitelet näkkileivästä? - Sen, missä ei oo reikiä.
- Monellako tyynyllä nukut? - Kahdella yleensä.
- Missä asennossa nukut mieluiten? - Oikeella kyljellä.

3 VALINTAASI
- Hammastikku vai hammaslanka? - Tikku
- Palasokeri vai taloussokeri? - Palasokeri, se on paljon helpompi hahmottaa kahvin ja teen kanssa.
- Hiusharja vai kampa? - Harja, kampa vaan sattuu.

2 OSAATKO...
- Katsoa kieroon? - Jepa
- Heiluttaa korviasi? - Nope

1 LOPPUKYSYMYS
- Miltä nyt tuntuu? - Meen varmaan katteleen telkkaria, ei väsytä viä yhtään.

Lakanoiden välissä

Nyt tulee vähän enemmän ihon alle menevää tekstiä, joten herkimmät sulkekaa silmänne: pari sanaa seksuaalisuudesta.

Se on mulle vähän hankala juttu, koska huolimatta kaikista hämmentävistä ajatuksista, joita mä koen omaa kehoani kohtaan, oon silti seksuaalinen ihminen. Se on aika ajoin vähän vaikeempaa erinäisistä syistä.

Suurin on se, että mä koen yksinkertaisesti olevani ällöttävä. Mun on mahdotonta ymmärtää, mitä kukaan voisi nähdä mun kehossani, tai naisissa ylipäänsä. Ja mulle tuottaa ahdistusta jo pelkästään se, jos mulle sanotaan kohteliaisuuksia. Jos kuulen olevani kaunis tai seksikäs tai jotain sellaista, mä haluan kääriytyä paksuun peittoon ja itkeä. Mä en halua kuulla sitä, koska mä en ymmärrä, miten kukaan voi ajatella niin. Tai tietyllä tasolla ymmärrän, sillä että joo, miksei. Mutta mä en osaa sulkee omaa päätäni pois siitä keskustelusta.

Pimeys. Aina pitää olla pimeetä, koska mä en halua nähdä itteeni, enkä todellakaan kestä sitä ajatusta, että mut nähtäisiin. Se on ahdistavaa ja pelottavaa, ja saa mut helposti itkemään. Hönö joskus ihmetteli sitä, mä olin että hei c'mon, mä en aina pysty käymään edes suihkussa itkemättä, onko tää joku ihme?

Mä en myöskään koe ansaitsevani sitä. Niin oudolta kuin se saattaa kuulostaakin, mä oon ehdottomasti sitä mieltä, että en ansaitse seksiä. Koska: mä oon valehtelija ja helvetin vaikea ihminen. Jos mä oon kaks viikkoo keksinyt verukkeita miksei, itkenyt joka ilta ja vetäytynyt pois jopa tavallisista haleista, minkä takia mä edes ansaitsisin mitään sen jälkeen? Hyvä kysymys, vastausta en tiedä.

Musta tuntuu, että jossain vaiheessa kaikki selittelyt lakkaa menemästä läpi. Musta tuntuu jo nyt, että mä vaikutan siltä, että tekisin kaiken pakon alla. En suinkaan. Kyllä mä haluan tehdä sen, mä vaan olisin niin mielelläni jotain muuta sen aikana. Jos mä suljen silmäni, kaikki on hyvin niin kauan, kunnes mä tajuan olevani nainen.

Mä tykkään joskus illalla ja aamulla pukeutua Hönön vaatteisiin. Lainaan siltä bokserit ja ison t-paidan ja kuvittelen miltä se tuntuisi. Katselen itseäni peilistä ja oon hetken ihan tyytyväinen. Ja kun mä näytän mieheltä ja se haluaa mut, mä suostun. Joka kerta. Sillon se tuntuu hyvältä.

Menninkäinen

Noniin, taukoa on taas pidetty, aika vähän kirjotella.

Mä aloin tässä yks päivä miettiä idoleita. Mulla oli pienenä sellanen tapa, että aina kun löysin uuden miespuolisen idolin, tein lähestulkoon kaikkeni saadakseni ulkonäköni mahdollisimman samanlaiseksi. Millon mä värjäsin tai leikkasin hiuksiani, muutin vaatetyyliäni lennosta tai yritin matkia tyypin elekieltä, puhetyyliä tai mitä tahansa. Voiton mä olin saavuttanut vasta, kun kuulin näyttäväni kyseiseltä henkilöltä, mitä toisinaan tapahtuikin.

Aloin sitten pohtia, että miksi tein sen. Ei siinä koskaan ollut mun mielestäni mitään outoa tai kummallista. Tosin ehkä nykyään ymmärrän kiusaajiani vähän paremmin, mä saatoin välillä näyttää vähän provosoivalta. Näin lievästi sanottuna. Enkä mä oikeastaan vieläkään tiedä. Oma teoria on se, että olin joko liian tyhmä tai liian rohkea pelkäämään muiden reaktioita. Halusin vain olla jotain muuta, joku muu.

Äiti aina naureskeli mulle, että nyt se tyttö on ihastunut tohon ja viime viikolla se oli tämä. Mutta en mä ollut ihastunut. Mä ymmärsin, mitä ihastuminen tai rakastuminen voi olla vasta silloin, kun mä tapasin Hönön. En mä oo ikinä yrittänyt olla samanlainen. Jos joskus oon huomannut, että joku sanonta siltä on tarttunut mulle, mä vaan nauran ja mietin, että enhän mä puhu näin.

Mutta palatakseni aiheeseen, mä etsin käsiini kuvia ja videoita eräästä lapsuudenajan idolistani (ehkä siitä pitkäaikaisimmasta). Ihan vain koska mua kiinnosti. Mä en enää muistanut kunnolla, miltä se näytti, enkä oikein mitään muutakaan. Ja se pelottava kohta oli se, kun löysin nykyisestä itsestäni yhtäläisyyksiä niiden kuvien henkilöön. Kaikki vaatteista, asusteista, lävistyksistä, hiuksista ym. lähtien muistutti enemmän tai vähemmän sitä.

Mä olin unohtanut ja haudannut kaiken lapsuudestani, mutta ilmeisesti jotain oli tarttunut mukaan. Mua itketti ja ärsytti, kun aloin ajatella, etten ollutkaan löytänyt itseäni. Mähän päätin viime kesänä, että alan olla oma itseni, no matter what. Ja nyt mä olinkin joku toinen. Mä en ollut millään tavalla omanlaiseni tai uniikki, mä olin pelkkä huono kopio jostakin, mitä olin joskus kuollakseni tahtonut olla, mutta mihin en koskaan pääsisi.

Sulattelin tätä sitten hetken ja tajusin jotain.  Tää kyseinen henkilö näyttää enemmän tai vähemmän androgyyniltä. Siitä ei ihan ota selvää. Ja ehkä mä olin aikanani siitä ottanut roolimallin just sen takia, että se pisti kaiken esille. Näytti omalla tavallaan, että hei ihmisessä on muutakin kuin ulkoisesti määriteltävä sukupuoli. Ja että se ei oo millään tavalla huono juttu. Meissä kaikissa on vähintään ne kaksi puolta ja se on vain ihailtavaa, jos uskaltaa avoimesti pistää kaikki kortit pöydälle.

Ehkä mä sen takia näytänkin nyt miltä näytän. Mä pyrin ulkoisesti tietyntasoiseen androgyniaan. Miksi? Koska mä haluan näyttää kaikki puolet itsestäni. Eikä mua haittaa, jos muut näkevät siinä vain persoonallisen näköisen tytön. Mä nään enemmän. Mä näen itseni, Eelin. Ja Eeli on vähän menninkäinen.