Tavoitteista

Wou... mä just luin ensimmäisen blogitekstini ihan vaan virkistääkseni omaa muistiani.

Niin hämmentävää, kun musta itestäni tuntuu jatkuvasti, etten edisty yhtään mihinkään ja että junnaan paikoillani, mutta mä olin kuitenkin saavuttanut puolet omista tavotteistani! Mun äiti tietää, muutama hyvä ystävä tietää, ja mikä kaikkein eniten aiheutti sillon päänvaivaa: Hönökin tietää. Ja tähän mennessä ihmissuhteita kariutunut? Nada.

Tästä meinas tulla joku lyhyt valitusteksti, mutta onneks luin ton ensin, koska sain taas vähän lisää uskoa siihen, että asiat tulee meneen hyvin. Vaikka eilen, kun äiti oli vähän (enemmän) humalassa, sain kuulla, kuinka sitä ärsyttää, että me käydään niin vakavia keskusteluja ja kuinka se ei jaksa eikä halua. Mä tiedän, että ihmiset on humalassa useimmiten ärsyttäviä siks, että ne on rehellisiä ja suorasanasia. Joten mä päätin senkin, että asia on sen osalta käsitelty. Kävi miten kävi, mulla ei oo enää aikomustakaan purkaa tuntojani sille, ehkä vaan ilmotan jos jotain muuttuu.

Ja huomasin viä sellasen jutun, että mä olin jo melkein unohtanut, että halusin rakentaa keholleni hyvän elämän. Ei ihme jos mä oon jatkuvasti vihanen ja ärtyny, kun mä en meinannu muistaa, että mun isoin tavoitteeni oli oppia rakastaan sitä siitä huolimatta, ettei me sovitakaan yhteen. Tää oli ihan hyvä keino palauttaa jalat taas maanpinnalle, koska mä oon vaan viimeaikoina itkenyt, että mitä mä teen kun en voi koskaan saada kehoa, jonka haluan. No, opetella elään näin? Eikö? Enkö mä alunperin päättänyt niin ja luetellut vielä listan perusteluja sille, miksi? Niin.