Pöh.

Kipeenähän sitä ollaan. Ihan fyysisesti siis.

Mulla ei oo tästä päivästä hirveesti sanottavaa. Hönö ihanana ihmisenä yllätti mut ja kävi täällä katsomassa mua. Muuten mä oonkin viettäny aikani kattellen millon mitäkin tusinasarjaa netistä tai telkkarista. Uh, mä oikeesti inhoon kipeenä olemista.

Se on just sitä, kun on ihan liikaa aikaa itsensä kanssa ja pitäisi koko ajan kehitellä jotain tekemistä, ettei vaan alkaisi ajatella liikaa, vaikkei todellisuudessa jaksaisi tehdä yhtään mitään.

Äiti on humalassa ja musta tuntuu ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, että mä en halua vetää lärvejä nyt. Jos mä ite oon noin vitun ärsyttävä kännissä niin no thanks (pistän kommentin ehkä kuumehourailun piikkiin).

Tuhannen kapakan kautta.

Mä taidan olla tulossa kipeeks.

Onko se sitten enemmän henksitä vai fyysistä, siitä en oo varma. Koko ajan on vaan ihan helvetin kylmä. Huimaa ja päähän sattuu. Tuntuu siltä, kun pitäis vaan nukkua, mutta en saa unta ja herään monta kertaa yössä. Huoh.

Meillä on mun poikaystävän (jonka tästä eteenpäin ristin Hönöksi koska fuck it) kanssa taas aika paljon riitoja. Ja kaikki liittyy enemmän tai vähemmän mun ulkonäkööni ja itsetuntooni tai sen puutteeseen. Heikkona hetkenä mä eilen lipsautin sille, että no matter what, kyse ei oo siitä, että vihaisin henkilökohtaisesti näitä rintoja. Olisinpa mä saanu syntymälahjanani millaiset tahansa, mä vihaisin niitä. Ja se siitä. Eikä se vaivautunut pyytämään tarkennusta, ihmettelemään tai mitään muutakaan. Se vain sanoi, että minkä takia mä sitten kulutan aikaani niiden vihaamiseen, jos mä vihaisin niitä joka tapauksessa. Eikö olis helpompaa vaan opetella rakastaan niitä. Ei. Koska olen minä. Piste.

Se on vähän sama asia, kun mun mahan kanssa. Syy mun laihduttamiseeni ei oo se, että mä olisin mitenkään erityisen pyöreä, vaan se, että mun maha on yksinkertaisesti pehmeä. Se on pehmeä. Ja miehen maha ei oo pehmeä, ellei siinä oo jotain ylimääräistä. Okei, pointti vaikuttaa olevan hukassa, mutta kuitenkin.

Kävin eilen psykologilla ja sain sieltä mukaani lapun, jossa lukee "Olen heikko.". Mun pitää kuljettaa sitä nyt viikko mukanani ja muistuttaa itteeni joka päivä siitä, että "Tämä on vain ajatus, ei tosiasia.". Ja vitut, mutta yritetään. Kuulemma mä tuomitsen itseäni liikaa, mahdollisesti.

Musta jotenkin tuntuu, että mun elämäni on muuttumassa tähän perinteiseen ralliin, mihin lupasin, etten ikinä joutuisi. Mä sinnittelen viikot selvinpäin ja odotan kieli pitkällä viikonloppua, että voin vetää tasoittavat kännit. Tai sitten en jaksa ja juon jo viikolla pienet arkikännit ja laulan bussissa. Tosin nyt mulla on rahat ihan lopussa, mikä voi ehkä rajoittaa menoa vähän. Tai no, tuskin. Mä en vaan enää kestä selvinpäin. Mä taidan pikkuhiljaa muuttua isäkseni, vaikka lupasinkin itselleni ensimmäiset seitsemäntoista vuotta, ettei niin koskaan käy.

No, joka tapauksessa. Heti kun kirjotukset on ohi, eli onneks jo joskus kuukauden päästä, mä aion ottaa viikon vapaata koulusta ja tulla kipeeks. Maata vaan kotona kaikki päivät ja nukkua, ehkä syödä, mutta sitten taas nukkua.

Oh just shoot me

Juuh elikkäs.

Hävisin taistelun. Vihaan itteeni. Taas. Ei sille voi mitään. Se on jossain ihan liian syvällä. Huomenna on taas psykologi ja mä en halua mennä sinne, koska joudun taas avautuun asioista, joista en halua puhua, joudun vaa'alle minne en vittu halua, mä en halua tietää. Mä en halua.

Ei saatana oikeesti, mä syyttäisin maanantaita tästä äkillisestä mielialanmuutoksesta, ellei sitä olis jatkunu pitkin kesälomaa muutenkin.

Naisen vartalo on ahdistava, ällöttävä ja mahdoton saada laihtumaan. Mä en kohta enää kestä tätä. Mä haluan vaan kertoa jollekin, että joku tajuais mua. Ja mä en toivo tälle paskakasalle hyvää elämää. Mä haluan oman kehoni ja nyt nää kilot pois.

Puit mulle mustat sukat

Nyt ei ehdi paljoa kirjoitella, mutta yritetään.

Darrapäivä, jeejee. Tosin päivääni pelasti ja piristi tieto siitä, että taidan päästä katsomaan Poets of The Fallia tänä syksynä! Oon ihan yli-innoissani, koska se bändi on yks iso osa mun henkee ja elämää.

Mustasukkaisuusriitoja on liikkeellä. Mulla on pieniä luurankoja kaapissani sen osalta. Sanotaan, että jos joku pettää sun luottamuksen kerran, on muihin jatkossa lähes mahdotonta luottaa. Ja mä oon valitettavasti saanut elämässäni kärsiä uskottomuudesta. Joten on kai ihan ymmärrettävää, että kilahdan välillä?

Mä en aiemmin ollut perusluonteeltani mitenkään mustasukkainen. Ehkä jopa liian luottavainen. Mä uskoin vakaasti siihen, että jos joku sanoo rakastavansa, se on totta. Nykyään mä en luota sanoihin enää yhtään. Mä en tiedä voiko sitä sanoa epäluuloisuudeksi, traumaksi vai aikuisuudeksi. Joka tapauksessa, mä oon tätä nykyä aika helvetin mustasukkanen ihminen. Hyvä asia kai on, että ees ite tiedostan sen? Not.

Joskus vaan menee rikki niin pahasti, että itteensä on vaikee kasata takaisin.Yritys on kuitenkin kova. Mulla on vaan niin vajavainen olo välillä, että pää meinaa haljeta. Kuinka mä ikinä riittäisin omana itsenäni kenellekään, jos musta ei oo riittään edes naisena?

Halauksia sinulle, pikkuinen

Jesjes! Tänään on hyvä päivä.

Kerrankin ei tarvii kuunnella mitään angstipaskavalitusta tälläkään puolella. Mä oon syöny tänään ihan hyvin ja yritän olla potematta siitä huonoa omaatuntoa. Tavoitteena olis jatkaa tällä teemalla ja pitää kunnon hemmotteluilta omalle keholle. Tai ainakin yrittää. Tää on nyt taas ensimmäinen askel "Eelin uudessa tutustumisprojektissa omaan kehoonsa". Mä oon päättänyt yrittää viihtyä.

Meillä oli tänään koulussa yhden kaverin kanssa tosi mielenkiintoinen ja syvällinen keskustelu itsensä etsimisestä, ja tietenkin ajattelin kirjoittaa yhtä syvällisesti myös tänne. Not gonna happen, koska mun aivot ei oo enää sillä syvällisellä psykologiamoodilla, enkä muutenkaan muista kaikkia juttuja koko keskustelusta. Mutta ideana oli kuitenkin se, kuinka vaikeaa on yleensä erottaa totuus valheesta, kun keskustelee itsensä kanssa.

Esimerkki: Jos joku kysyy multa, oonko onnellinen, vastaan suorilta, että en. Sitten alan miettiä, ettei viime aikoina oo tapahtunu mitään kauheita mullistuksia, ja vastaankin kyllä. Sitten muistan, etten ole oikeasti onnellinen, koska joudun salaamaan suurimman osan itsestäni. Sitten tajuan tottuneeni siihen ja muistan, kuinka ihania ihmisiä ympärilläni on, vastaus on taas kyllä. Ja tätä jatkuu äärettömiin. Lopulta pitää vain vastata, ettei tiedä.

Esimerkki2: Jos joku kysyy multa mielipidettä mihin tahansa eettiseen kysymykseen, vastaan suorilta heti niin, miten tuntuu oikealta. Yleensä mielipide kuitenkin vaihtuu tai ainakin lievenee, kun alkaa käydä itsensä kanssa keskustelua etiikasta ja moraalista. Silti haluaisi olla samaa mieltä, kuin oli alunperin.

Tästä me tultiinkin siihen tulokseen (tai oikeastaan kysymykseen), että mistä voi tietää, milloin valehtelee itselleen? Ja miestä voi tietää, onko oikeasti sellainen kuin luulee olevansa, vai onko se vain jotain, mitä kovasti haluaisi olla.

Mä oon itse joutunut miettimään näitä kysymyksiä turhankin monta kertaa ennen kuin löysin vastauksen omaan kysymykseeni: Kuka minä olen? Mä luulin ihan liian kauan olevani joku muu. Joku, jota ei oikeesti oo edes olemassa. Ja yritin aina sysätä omaa itseäni syrjään. Käskeä sitä pientä ääntä päässäni tukkimaan suunsa. Mä voin myöntää sen, että mua pelotti. Mä pelkäsin omaa itseäni niin paljon, etten uskaltanut antaa sille valtaa. Pelkäsin, että jos annan itseni ajatella näin, tulen hulluksi. Tadaa, edelleen elossa.

Mistä mä sitten tiedän, etten enää valehtele itselleni? Siitä, että mulla on ehjempi olo. Siitä, että musta tuntuu hyvältä. Tuntuu helpottavalta katsella elämäänsä taaksepäin ja ymmärtää niitä pieniä hetkiä, joina ei osannut ymmärtää itseään. Aina tuli sellainen olo, että onko mussa jokin vika? Ajatteleeko kukaan muu näin? Nyt, kun mä katselen sitä ala-asteikäistä tyttöä, joka itki itsensä uneen, koska halusi näyttää julisteissaan poseeraavilta miehiltä, mun tekisi mieli halata sitä lujasti. Sanoa, että kaikki järjestyy vielä, älä huoli. Se tyttö olisi antanut kaikkensa muuttuakseen jonain päivänä yhdeksi niistä miehistä. Ehkä niin olisi käynytkin, jos joku olisi osannut kertoa sille, ettei se ole sekaisin. Mä oon kuitenkin omalta osaltani iloinen, ettei kukaan kertonut. Mä löysin itseni ilman apuakin, enkä tosiaankaan tiedä, olisinko sen onnellisempi puolittaisessa kehossa.

Tanssista ja possusta (turhuus)

Hahah, nopea ja maailman turhin blogipäivitys:

Mä taisin just löytää sieluni uudestaan, kun kävin tanssimassa ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Olin jo onnellisesti ehtinyt unohtaa, kuinka paljon mä rakastankaan sitä, kun pääsee täysin siihen flow-tilaan.

Ja tosiaan, älkää ihmiset paistako possua ja kääntäkö sitä liian nopeasti ympäri, etenkin, jos satutte kokkaamaan ilman paitaa. Onnistuin myös hankkimaan itselleni ison rivin palovammarakkuloita vatsaani. Että näin. Ei siinä mitään, kyllä mä ruokaa osaan tehdä. Ainakin se oli hyvää.

Kaksi ääntä

Väsymys jatkuu. Eilen otin parin tunnin päikkärit ja yöllä nukuin yli seitsemän tuntia, mutta silti väsyttää. Ehkä tänäänkin pitää mennä aikaisin nukkumaan. Onneks koulu alkaa huomenna vasta kymmeneltä. Mulla on niin tärähtäny ja huono olo, oksettaakin vaan koko ajan.

Mä muuten jopa luin eilen! Olin aika helvetin ylpeä. Tosin kaikki läksyt jäi tekemättä, kun illalla iski täysin kokonaisvaltainen masennuskohtaus, jota oon yrittäny pitää tän päivän kurissa, mutta pikkuhiljaa alkaa mennä taas vaikeaksi. Iltaa odotellessa.

Edelleen onnistun pitämään ruokapäiväkirjaa, jes! Hyvä minä. Tosin musta tuntuu, että mitä enemmän kirjotan, sitä enemmältä se näyttää ja sitä enemmän ahdistaa. Mulla on jatkuvasti nälkä, joten mä oletin pärjääväni ihan hyvin, mutta nyt kun pitää jokainen pieni suupala kirjottaa ylös, mä tajusin syöväni ihan valtavia määriä enemmän, kuin olin luullut. Ja se ei oo hyvä juttu.

Stop.

Huh, hetken mietinnän jälkeen jätin ton alkutekstin tohon, mutta alotan nyt ihan alusta. Mitä helvettiä? Mä yritän pitää tätä blogia rehellisenä ja kirjotan tänne tota samaa anoreksiapaskaa, mitä joudun käymään läpi psykologilla. MUN EI TARVII LAIHDUTTAA. (caps lock, että ehkä uskoisin sen itekin). Mä haluan parantua, ja siks teen tän kaiken. Ei sen pitäis ahdistaa. Mun tavoitteenihan oli vielä viikko sitten antaa keholleni hyvä elämä? Eikö totta? Kyllä. Ja mitä mä oon tehny viimeset päivät? Vahdannu jokasta suupalaa ja syöny niin vähän, että oon jatkuvasti väsyny.

Huhhuh, se on aina kiva kirjottaa omia sisäisiä väittelyitään ylös, niin tajuaa vähän, kuinka typerältä joskus kuulostaa. Noniin, jos yritetään uudestaan.

Tavoite: Anna kehollesi parempi elämä.

Ehkä mä yritän taas pitää tosta kiinni. Mä en koskaan opi elämään täyttä elämää sen kanssa, mutta mä voin opetella rakastamaan sitä. Siihenhän mä pyrin. Lopettamaan omaa ahdistustani. Hitto, on vaikeeta tehdä tällaisia päätöksiä. Mulla on viime aikoina pyöriny taas entistä enemmän päässä ajatukset tylysti totuuden kertomisesta ja hoitojen aloittamisesta, mutta mä en halua antaa niille periks, koska ei sekään tekis musta onnellista. Mä haluan uskoo, ettei täydy olla kokonainen ollakseen onnellinen, täytyy olla vain ehjä.

Satuprinssi

Miten jaksaakin väsyttää näin paljon...

Koulua takana kolme päivää ja mä oon jo nyt ihan loppu. Tänään olis vielä tarkoitus lukea kirjoituksiin, mutta taidan ottaa piiiitkät päikkärit ennen sitä.

Eilen illalla sattu aikas kummallinen tapaus. Me puhuttiin ja pohdittiin mun poikaystävän kanssa kaikkee syvällistä parisuhdepaskaa ja mä sitten heitin "vitsillä", että rakastaisiko se mua vielä, jos mä olisinkin mies. Ja vastaus oli myöntävä, tai ainakin todennäköisesti. Siinä kohtaa kaikki ne pienet kellot mun pääni sisällä alko soida ja yritti huutaa mulle, että sano se nyt perkele, ennen kun tilaisuus menee ohi! Mä epäröin, ja se kysyi heti perään, että rakastaisinko mä sitä, jos se olisikin nainen. Kellot vaimeni ja mä vastasin myöntävästi. Tietenkin. Se hymyili, minkä jälkeen aihe vaihtu taas.

Mä en edes oo ihan varma, mikä mua tässä ärsyttää. Joko se, että mä en oo varma, oliko se sittenkään tosissaan, tai se, että mä olisin voinut kertoa sille, mutta pidin suuni kiinni. Vaikka ehkä parempi, että pidin. Mun pitää taas muistuttaa itseeni siitä, ettei tää oo mikään Disney-leffa, jossa prinssi saa prinssin ja ne elää onnellisina elämänsä loppuun asti. Tää on todellisuus, missä luvataan paljon, jotta ne lupaukset voidaan rikkoa aina tosipaikantullen.

Ruokapäiväkirjan pito etenee hyvin näin toistaiseksi, enkä mä oo käyny vaa'alla, vaikka kerran meinasin. Oon suhteellisen ylpeä itestäni tän suhteen, mutta en edes odota iteltäni liikoja. Jos onnistunkin, niin saanpahan syyn yllättyä iloisesti.

Hyvää syksyä

Kaks päivää koulua takana, sana "abi" on mulle edelleen kauhee mörkö. Ei jotenkin vaan tunnu yhtään abilta. Kirjotuksetkin pelottelee jo nurkan takana, vois pikkuhiljaa alkaa lukeen. Mun siis piti alottaa jo kesän alussa ja todennäköisesti mä alotan vasta viikkoo ennen kirjotuksia, jos sillonkaan.

Eilen mä sain kauheen siivouskohtauksen ja jynssäsin viis tuntia, koko huoneeni lattiasta kattoon ja siinä sivussa vaatehuoneen ja vessan. Mulla oli sen jälkeen kyllä harvinaisen tärähtäny olo. En ees muista, millon oon viimeks siivonnu, saati ollu asiasta yhtä innoissani.

Aamu oli harvinaisen masentava. Sadepisarat putoili peltikattoon ja ulkona oli harmaata ja kylmää. Mä aattelin, ettei se syksy nyt heti ala, vaikka koulu alkaakin, mutta ilmeisesti olin väärässä. Oh life, u bitch.

Tänään mulla oli taas psykologi. Tällä kertaa mä sain mukaani ruokapäiväkirjan ja vaa'allakäymiskiellon. Päiväkirjaa mä täytän, mutta en usko, että pystyn pitään tosta kiellosta kiinni. Koska mä en suostu käymään vaan kerran viikossa vaa'alla ja sekin jossain psykologin vastaanotolla, vanhalla vaa'alla, joka näyttää vähän sinne päin. Mä tarviin tarkan tiedon, että voin olla rauhassa. Ja nyt mä en tiedä yhtään, lihonko viikon aikana, kun en saa käydä. Käyn silti. Muahah. No, katotaan.

Mulla on tänään niin voimaton olo, etten edes muista, koska viimeks on tuntunu tältä. Mä en vaan enää jaksaa yrittää. Ja arkea takana tosiaan se kaksi päivää. Hyvin alkaa. Ehkä syy on myös siinä, etten mä oo pariin päivään ehtiny juoda mun tavallista kahviannostani.

Huoh, nyt en ehdi kirjottaa enempää..

Jumala on.

Ajattelin kirjoittaa muutaman sanan omasta uskonnollisesta maailmankuvastani. Tekstin tarkoitus ei ole provosoida (jos epäilet provosoituvasi helposti, skippaa koko teksti). Kyseessä on vain omia ajtuksiani, enkä väitä latelevani minkään luokan yleismaailmallisia totuuksia. Haluan vain kertoa joitain asioita ajatusmaailmastani, jotka ehkä auttavat ymmärtämään näkökulmaani vähän paremmin. Mä pidän itseäni kristittynä, vaikka moni näkemys mulla poikkeaakin peruskristillisestä ajttelusta. Listasin kuitenkin pääkohdat mun uskossani, ja selitän niitä vähän.

1. Jumala on. Selitystä tää kohta ei varmaan kaipaa.

2. Jumala ei tee virheitä. Jokainen ihminen syntyy sellaisena, kuin on tarkoitettu. Tää kohta on ollut mulle moneen kertaan aika iso kompastuskivi, mutta uskon siihen edelleen. Sillä on tarkoituksensa, että mä oon tässä ja tällainen. Ja mun kuului syntyä väärään kehoon. Mä uskon siihen, että se on polku, joka mun kuuluu kulkea ja josta mä voin oppia jotain.

3. Rukoilu. Mä itse rukoilen välillä ihan lyhyitä pyyntöjä arjessa, välillä käytän rukousnauhaa, ja välillä ihan muuten vain. Mua itseäni rukoilu on auttanut ja mun rukouksiini on vastattu. Se ei tarkoita, että niin kävisi aina, mutta mä tiedän, että sitä tapahtuu.

4. Jumala ei tuomitse. Jumala ei tuomitse ihmisiä sen perusteella, millaisia he ovat, mitä virheitä he tekevät tai ketä he rakastavat. Mä en itse henkilökohtaisesti usko helvettiin. En ole edes varma, uskonko kuolemanjälkeiseen elämäänkään, mutta uskon siihen, ettei ketään tuomita ikuisesti kärsimään minkään takia. Ja Jumala on armollinen. Jos itse kokee tehneensä väärin, Jumala antaa sen anteeksi, jos vain pyytää.

5. Raamattu on vain kirja. Auts. Kyllä, sitähän se on. Raamattu on ihmisten kirjoittama ja monet asiat siellä ovat hyvin kulttuurisidonnaisia, tulkinnanvaraisia ja maailmanaikaan sidottuja. Raamatun sanoma on lähimmäisenrakkaus, usko ja elämä lähellä Jumalaa. Kaikki nippelitiedot voidaan yhtä hyvin heittää romukoppaan, koska niillä ei ole enää mitään tekemistä Raamatun sanoman kanssa.

6. Uskonto ja tiede... ovat hyvin lähellä toisiaan. Toinen luomiskertomuksista etenee lähes samassa järjestyksessä kuin maailman historia merien synnystä nykypäivään. Mikään tieteen löydös ei kumoa Jumalan olemassaoloa, vaikkei tiede ole sitä myöskään pystynyt todistamaan. Itse tykkään lukea tiedelehtiä ja tutkin mielelläni, miten maailma toimii, eikä se järkytä uskonrauhaani. Tiede kertoo miten, Jumala kertoo miksi.

7. Muut uskonnot. Mä uskon siihen, että kaikki uskonnot pyrkii samaan, ja saavuttaakin sen saman eri tavalla. Ei sillä ole väliä, onko sulla yksi vai useampi Jumala. Eikä sillä, miten uskot parhaiten miellyttäväsi Jumalaa. Usko on se, joka yhdistää ihmisiä ja uskonsodat ovat listattavissa hirveimpiin asioihin koko maailmassa. Usko on kuitenkin jokaisen henkilökohtainen asia, eikä kenenkään tulisi tuputtaa omaa uskontoaan muille, saati yrittää mennä kenenkään ihmisen ja hänen uskonsa väliin. Lopulta kaikki ovat yhtä.

8. Uskonto ei anna selviä elämänohjeita. Uskonnot pyrkivät antamaan jos jonkinnäköisiä ohjeita siitä, miten tulisi elää ollakseen hyvä ihminen. Kuitenkin vasta oma usko (jolla ei siis ole mitään tekemistä uskonnon tai uskonnollisuuden kanssa) määrittää sen, miten elät tai miten onnistut parhaiten olemaan hyvä ihminen.

9. Uskikset ja ateistit. Auts. Uudestaan. Siinä on kova vastakkainasettelu. Vai onko? Molemmat ovat hyviä tapoja nähdä maailmaa ja jokainen ihminen katsoo maailmaa itselleen parhaalla tavalla. Miksi siis nauraa "naiiveille uskovaisille" tai lyödä raamatulla "tyhmiä ateisteja"? Kyllä me kaikki mahdutaan tänne maailmaan, ja kuten itse toivon saavani muiden puolesta uskonrauhan uskoa juuri siihen, mihin uskon, haluan myös antaa muille rauhan uskoa tai olla uskomatta.

10. Uskosta saa voimaa. Kyllä, ei lisättävää.

Kuuhullu

Ja ryyppyputki jatkuu..

Eilen olin kaverin tupareissa ja siellä tuli taas otettua. Mulla oli alunperin suunnitelmissa ottaa korkeintaan pari lasia boolia, mutta ei se sitten ihan pitänyt. Osasyynä saattoi olla mun entinen hyvä ystäväni, joka oli samoissa juhlissa, ja jonka kanssa en ole pariin vuoteen ollut puheväleissä. Mun on vaikea kuvailla koko henkilöä, mutta sanalla sanoen ärsyttävä. Juuri sellainen itseään täynnä oleva paska, joka pitää kovaa meteliä itsestään ja ihmettelee, kun ihmiset kaikkoavat ympäriltä.

Toinen syy oli se, että mun ahdistus on taas pahentunut ja taas vaihteeksi join omaan ahdistukseeni. No ei siinä mitään, mun poikaystäväni ei onneksi kiinnittänyt siihen liikaa huomiota, koska se on tosi tarkka mun juomisistani. Se itse juo tosi vähän ja taitaa olla lievästi sanottuna pettynyt siihen, että mun alkoholinkäyttöni on viime aikoina kasvanut näin paljon.

Illalla kun me päästiin sen luo, me puhuttiin taas yhteenmuutosta ja mihin mikäkin tavara menisi, mitä tarvitaan ja mitä pitäisi heittää menemään. Se oli hauskaa niin kauan, kunnes mä tajusin sen, että tästä ihan oikeasti tulee jotain, vaikka me oltiinkin vähän eri mieltä parista taulusta ja verhoista. Me oikeasti muutetaan yhteen. Ja mä en kestä sitä painetta enää silloin. Mun täytyy kertoa sille aiemmin.

Musta tuntuu, että mä itse huijaan itseäni, kun rakennan tulevaisuutta, jota ei tuu koskaan oleen olemassa. Tai jonka onnistumiseen on hyvin pienet todennäkösyydet. Ja silti oon niin itsekäs, että pidän sitäkin tässä, enkä anna sen lähteä nyt, kun se vielä sattuisi astetta vähemmän.

Joo, neljäs päivä peräkkäin tavallista vähemmällä ruualla ja ajatukset pyörii pelkästään tulevaisuudessa. Tää alkaa taas pahentua, vaikka mä ehdin jo toivoa, ettei niin enää tapahdu. Ehkä se oli vähän liikaa pyydetty.

Huomenna alkaa koulu. Mä oon niinkin hyvin kartalla, etten tiedä yhtään, mihin pitää mennä, moneltako ja mitä pitää olla mukana. Ei mulla oo vielä mitään kirjojakaan hankittuna, ehkä ostan ne tiistaina. Onneks mulla alkaa kohta bänditreenit, enkä ehdi stressata ennen kymppiä koko koulusta. Ehkä mä meen jollekin yölenkille ihalieen täyskuuta, joka on muuten tänä yönä poikkeuksellisen lähellä maata. Jos siis ei oo pilvistä, tietenkin.

Huono pää

Kotona taas, vihdoin. Eilen oli tosiaan astetta railakkaampi ilta, jonka päätteeksi eksyin poikaystävälle yöksi, enkä kotiin, kuten alunperin suunnittelin. Mun alkoholinkäyttöni on kyllä moninkertaistunut heti kun se 18 meni rikki. Vaikka olin suunnitellut, ettei niin kävisi. Jotenkin se vaan tapahtuu koko ajan, ja musta tuntuu, että kännissä on helpompi olla. Kyllä, tiedän, ettei viinaan kannata hukuttaa surua, mutta onhan se suomalainen perinne, niin miksei.

Eikä mulla kauheen helposti mee yli. Mä jo etukäteen laadin itelleni muutaman perussäännön, joita pyrin noudattamaan koko illan. Ja se oikeesti toimii ainakin mulla. Tai sitten en vaan ikinä oo tarpeeks kännissä.

Mä en kuitenkaan laatinut mitään suunnitelmaa etukäteen siitä, että kertoisinko niille vai en. Olin kuitenkin ulkona kahden parhaan ystäväni kanssa ja me ollaan tunnettu monta vuotta ja nähty melkein kaikki asiat yhdessä. Ehkä niille kertominen ei olisi vaarallista, todennäköisesti kumpikaan ei osaisi tuomita mua. Mä oon kuitenkin liian heikko kertoakseni vielä. Se on niin hiton vaikeeta.

Ja sama heikkous toistu, kun mä pienessä laskuhumalassa katselin, kuinka mun poikaystävä hymyili mulle. Ja mä tajusin, ettei se ehkä enää ikinä hymyilis sillä tavalla, jos kertoisin sille. Tai ainakin se hymyilis sitä hymyä jollekin muulle. Ja se on jotain, mitä mä en oo vielä valmis kohtaamaan. Tai ehkä en ikinä, mutta joskus se on pakko.

Mulla on paha tunne siitä, että tää hyvä kausi alkaa muutenkin olla lopuillaan. Yks syy siihen, minkä takia eilen oli niin villi meno oli se, että mulla nousi heti päähän, kun olin taas viettänyt koko päivän syömättä. Enkä mä halua millään tehdä kotitehtävääni psykologilta ja katsoa peiliin tänään. Mulla on enemmän sellainen peilienvälttelypäivä. Mä yritän tolkuttaa itselleni koko ajan, ettei näin saa parempaa elämää, mutta se on vaikeeta. Ehkä mä ryhdistäydyn taas huomenna.

Tänään on onneks vähän rennompi päivä, niin ei tarvii ajatella ja ehdin taas stressata koulun alkamista ja ehkä jopa aloittaa huoneeni siivousta, mikä piti aloittaa yli viikko sitten. Täällä on tavarat pitkin lattioita ja seiniä ja lakanat pois paikoiltaan, mutta mä en vaan jaksa alottaa.

Naulan kantaan

Ohhoijjaa..

Pääsin tänään psykologille ensimmäistä kertaa kesäloman jälkeen. Ja olisin ehkä mieluummin nukkunut koko ajan ohi. Mulla on pari viimeisintä päivää mennyt niin hyvin, että koko käynti laittoi taas vaihteeksi takapakkia mun hyvälle ololleni. Niin käy joka kerta, kun joutuu ajattelemaan liikaa asioita, joita ei haluaisi.

Tosiaankin, menin sitten kertomaan siitä, kuinka tässä yhtenä päivänä olin kaupungilla ja sain kimppuuni yhden niistä, ällöttävistä, limaisista ukoista, jotka latelee "kohteliaisuuksia" vastaantuleville naisille. Se seurasi mun vierellä siis pari korttelia ja pääpiirteittäin jatkuvasti kommentoi yhtä sun toista mun tisseistäni. Tilanne itsessään oli jo ihan tarpeeksi ahdistava, enkä mä kaivannut sillä hetkellä ketään puuttumaan ulkonäkööni. Pahin kuitenkin ehti tapahtua ja heti sen äijän lähdettyä mä romahdin. Yleensä mä en harrasta julkisesti itkemistä, mutta tää oli poikkeus.

Tätä tapausta mä sivusin, kun kerroin pidempää tarinaa, mutta se psykologi meni tarttumaan juuri tähän. Kai se vaan on liian hyvä työssään. Tilanne johti siihen, että mun piti seistä peilin edessä kertomassa omista tunteistani omaan kehooni liittyen jne. (Kerrottakoon tähän väliin, että mulla vaihtu psykologi just ennen kesälomaa, enkä oo ehtinyt käydä tän luona kuin pari kertaa, saati sitten kertoa vielä mistään.)

Se sai mut hetkeks uskomaan, että oli virhe päättää pitäytyä ulkoisesti naisena, mutta sitten se sanoi, että mun ahdistus näissä tilanteissa johtuu siitä, että mä pakoilen todellisuutta niin paljon. Ehkä se oli oikeessa. Jäin miettimään tätä ja totesin, että kyllähän mä aika hyvin välttelen peilejä ja suihkussa pyrin tuijottamaan seinää minkä ehdin. Sainkin heti kotitehtäväksi tuijottaa itseäni peilistä viisi minuuttia päivässä ja kiinnittää huomiota omiin ajatuksiini. Jo pelkkä ajatus ahdistaa, mutta mä tiedän, ettei mun ja mun kehon yhteiselosta tuu ikinä mitään, jos en osaa edes kohdata sitä. Ensimmäistä kertaa aikoihin tuntuu, että vaikka ahdistuinkin taas kerran siellä psykologilla, siitä oli oikeasti jotain hyötyä. Ei kun peilailemaan! No, ehkä huomenna..

Mutta muuten menee tosiaan ihan hyvin, nukuin huimat 7h viime yönä ja illalla olis tarkoitus lähteä vähän viihteelle kavereiden kanssa. Toivon vaan, ettei kaikki tää liika ajattelu+alkoholi aiheuta mitään ei-toivottuja seurauksia.

Niin ja tosiaan koulu alkaa maanantaina. Apua. Tää on ensimmäinen kerta koko lukioaikana, kun koulun aloittaminen ahdistaa näin paljon. Ehkä se on vaan tää abivuosi. Ja syksyn kirjoitukset, joihin en oo vielä lukenut yhtään, hups. Pitäis varmaan sitäkin kohta aloitella.

Kulkisitko kanssani, jos tuntisit mun heikkouteni?

Täytin tässä hetki sitten 18 vuotta ja päätin sen kunniaksi perustaa blogin ja purkaa tuntoni vihdoin johonkin. Purettavaa nimittäin riittää.

Ihan näin alkuun haluaisin kertoa olevani transmies, eli mies naisen kehossa ja this is the funny part: mä en aio mennä leikkauksiin tai alottaa testoja tai mitään. Ikinä. Ainakaan näillä näkymin. Oon käynyt itseni kanssa niin monta syvällistä ja vähemmän syvällistä keskustelua aiheesta, että uskoisin olevani varma tällä kertaa. Ja tän päätöksen suhteen en kaipaa mitään pelkurikommentteja tai mitään sen suuntaista, koska pelosta tässä ei oo kysymys. Mä vaan tulin yks päivä siihen lopputulokseen, että oon mieluummin kaks kokonaista (henkisesti ja fyysisesti), kuin puoliksi oma itseni. Puolikkaalla tarkoitan sitä, että leikkausten taso ei oo sitä luokkaa, että mä haluaisin lähteä tota alakertaa operoimaan ja mä en usko pystyväni elämään täyttä elämää ilman sitä, koska olen perfektionisti jnejne. Joten päätin jäädä tähän ja yrittää luoda sekä itselleni että keholleni mahdollisimman hyvän loppuelämän.

Itseni huomioonottaen mä oon virallisesti päättänyt (ainakin nyt kun kirjoitan sen johonkin, niin sen on pakko olla virallinen lupaus), että kerron asiasta läheisilleni joka tapauksessa. Koska kaikki tää esittäminen ja salailu on laukaissut masennuksen mulle jo kahdesti ja yhden syömishäiriön, josta olisi varmasti kehittynyt pahempikin anoreksia, ellei sitäkin oltaisi saatu kuriin ahkeralla terapialla. Tällä hetkellä vuoden kestänyt masennusjakso on vihdoin nujertumassa, (onneksi näin ennen yo-kokeita) mutta huonompia kausia on edelleen. Mutta niin, niistä läheisistä: Äidistä tai veljestä en ole kovin huolissani, ja niille mä varmaan kerronkin ensimmäisenä. Osa ystävistä ei välttämättä ymmärrä, mutta mä kerään rohkeutta siitä, ettei ne oo oikeita ystäviä, jos ne ei hyväksy mua sellaisena kuin mä oon. Isälle kertomista pelkään vähän, mutta haluan luottaa siihen, ettei se revi pelihousujaan, kun aion kuitenkin pitäytyä nykyisessä kehossani.

Mutta... Mulla sattuu olemaan maailman ihanin poikaystävä. Ja täysin vakiintunut parisuhde. Eikä mikään teinivakiintunut "Jee, ollaan oltu kolme kuukautta yhdessä!" vaan yli kaksi vuotta kestänyt parisuhde, jonka on tarkoitus muuttua avosuhteeksi seuraavan vuoden sisällä. Ja kuinka näin pääsi käymään? Niin, että kun olin vielä viisitoista ja tyhmä, etsin yhä itseäni ja olin ollut jo vuoden aivan toivottoman rakastunut hyvään ystävääni. Sitten yhtenä päivänä ilmeni, että ne tunteet olivatkin molemminpuolisia. Ei siinä enää ajateltu. Mä uskoin vielä silloin olevani vain päästään vinksahtanut tyttö, joka oli juuri selättänyt masennuksen ja uskoin, että oppisin vihdoin rakastamaan itseäni, jos joku kertoisi joka päivä, kuinka kaunis olen. No, eihän se ihan niinkään toiminut. Oikeastaan mä voisin väittää, että se lopulta laukas sen masennuksen uudestaan, koska kaikki ne kauniit sanat patos lisää ahdistusta ja sai mut tuntemaan itseni valehtelijaksi.

Anyways, uskokaa tai älkää, mä oon yrittänyt kertoa. Mä oon yrittänyt. Ja monta kertaa. Joskus, kun mä itken omaa turhautumistani ja se sanoo, kuinka rakastaisi mua ihan millaisena tahansa, musta tuntuu hetken aikaa, että se ymmärtää. Kuitenkin joudun joka kerta palauttamaan mieleeni, ettei se koskaan sitoutunut tällaiseen. Hetero, kunnes toisin todistetaan, myös henkisesti. Ja mitä pidempään tätä pitkitän, sitä vaikeampaa siitä tulee. Etenkin, kun pelkkä jatkuva valehtelu on jo nyt isompi paha kuin itse asia, jonka tulisin kertomaan.

Vielä yks juttu: Mä koen olevani omalle keholleni palveluksen velkaa. Sitä on vähän vaikea selittää ymmärrettävästi, mutta koska olen päättänyt pitää tämän, haluaisin myös antaa sille paremman tulevaisuuden. Haluaisin antaa sille tulevaisuuden, missä on hyvä olla, ilman nälkälakkoja ja viiltoarpia. Ilman verille raavittua ihoa ja ilman häpeää. Mä haluaisin antaa sillekin elämän, jonka se ansaitsee, vaikka se tarkoittaisikin mun itseni jäämistä taka-alalle. Sen takia mä aion kertoa läheisilleni, että saisin kodin, jossa voisin olla täysin oma itseni ja kehon, joka olisi enemmän ystävä kuin vihamies.

Niin, ja mun nimeni on Eeli.