Jesjes! Tänään on hyvä päivä.
Kerrankin ei tarvii kuunnella mitään angstipaskavalitusta tälläkään puolella. Mä oon syöny tänään ihan hyvin ja yritän olla potematta siitä huonoa omaatuntoa. Tavoitteena olis jatkaa tällä teemalla ja pitää kunnon hemmotteluilta omalle keholle. Tai ainakin yrittää. Tää on nyt taas ensimmäinen askel "Eelin uudessa tutustumisprojektissa omaan kehoonsa". Mä oon päättänyt yrittää viihtyä.
Meillä oli tänään koulussa yhden kaverin kanssa tosi mielenkiintoinen ja syvällinen keskustelu itsensä etsimisestä, ja tietenkin ajattelin kirjoittaa yhtä syvällisesti myös tänne. Not gonna happen, koska mun aivot ei oo enää sillä syvällisellä psykologiamoodilla, enkä muutenkaan muista kaikkia juttuja koko keskustelusta. Mutta ideana oli kuitenkin se, kuinka vaikeaa on yleensä erottaa totuus valheesta, kun keskustelee itsensä kanssa.
Esimerkki: Jos joku kysyy multa, oonko onnellinen, vastaan suorilta, että en. Sitten alan miettiä, ettei viime aikoina oo tapahtunu mitään kauheita mullistuksia, ja vastaankin kyllä. Sitten muistan, etten ole oikeasti onnellinen, koska joudun salaamaan suurimman osan itsestäni. Sitten tajuan tottuneeni siihen ja muistan, kuinka ihania ihmisiä ympärilläni on, vastaus on taas kyllä. Ja tätä jatkuu äärettömiin. Lopulta pitää vain vastata, ettei tiedä.
Esimerkki2: Jos joku kysyy multa mielipidettä mihin tahansa eettiseen kysymykseen, vastaan suorilta heti niin, miten tuntuu oikealta. Yleensä mielipide kuitenkin vaihtuu tai ainakin lievenee, kun alkaa käydä itsensä kanssa keskustelua etiikasta ja moraalista. Silti haluaisi olla samaa mieltä, kuin oli alunperin.
Tästä me tultiinkin siihen tulokseen (tai oikeastaan kysymykseen), että mistä voi tietää, milloin valehtelee itselleen? Ja miestä voi tietää, onko oikeasti sellainen kuin luulee olevansa, vai onko se vain jotain, mitä kovasti haluaisi olla.
Mä oon itse joutunut miettimään näitä kysymyksiä turhankin monta kertaa ennen kuin löysin vastauksen omaan kysymykseeni: Kuka minä olen? Mä luulin ihan liian kauan olevani joku muu. Joku, jota ei oikeesti oo edes olemassa. Ja yritin aina sysätä omaa itseäni syrjään. Käskeä sitä pientä ääntä päässäni tukkimaan suunsa. Mä voin myöntää sen, että mua pelotti. Mä pelkäsin omaa itseäni niin paljon, etten uskaltanut antaa sille valtaa. Pelkäsin, että jos annan itseni ajatella näin, tulen hulluksi. Tadaa, edelleen elossa.
Mistä mä sitten tiedän, etten enää valehtele itselleni? Siitä, että mulla on ehjempi olo. Siitä, että musta tuntuu hyvältä. Tuntuu helpottavalta katsella elämäänsä taaksepäin ja ymmärtää niitä pieniä hetkiä, joina ei osannut ymmärtää itseään. Aina tuli sellainen olo, että onko mussa jokin vika? Ajatteleeko kukaan muu näin? Nyt, kun mä katselen sitä ala-asteikäistä tyttöä, joka itki itsensä uneen, koska halusi näyttää julisteissaan poseeraavilta miehiltä, mun tekisi mieli halata sitä lujasti. Sanoa, että kaikki järjestyy vielä, älä huoli. Se tyttö olisi antanut kaikkensa muuttuakseen jonain päivänä yhdeksi niistä miehistä. Ehkä niin olisi käynytkin, jos joku olisi osannut kertoa sille, ettei se ole sekaisin. Mä oon kuitenkin omalta osaltani iloinen, ettei kukaan kertonut. Mä löysin itseni ilman apuakin, enkä tosiaankaan tiedä, olisinko sen onnellisempi puolittaisessa kehossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti