Satuprinssi

Miten jaksaakin väsyttää näin paljon...

Koulua takana kolme päivää ja mä oon jo nyt ihan loppu. Tänään olis vielä tarkoitus lukea kirjoituksiin, mutta taidan ottaa piiiitkät päikkärit ennen sitä.

Eilen illalla sattu aikas kummallinen tapaus. Me puhuttiin ja pohdittiin mun poikaystävän kanssa kaikkee syvällistä parisuhdepaskaa ja mä sitten heitin "vitsillä", että rakastaisiko se mua vielä, jos mä olisinkin mies. Ja vastaus oli myöntävä, tai ainakin todennäköisesti. Siinä kohtaa kaikki ne pienet kellot mun pääni sisällä alko soida ja yritti huutaa mulle, että sano se nyt perkele, ennen kun tilaisuus menee ohi! Mä epäröin, ja se kysyi heti perään, että rakastaisinko mä sitä, jos se olisikin nainen. Kellot vaimeni ja mä vastasin myöntävästi. Tietenkin. Se hymyili, minkä jälkeen aihe vaihtu taas.

Mä en edes oo ihan varma, mikä mua tässä ärsyttää. Joko se, että mä en oo varma, oliko se sittenkään tosissaan, tai se, että mä olisin voinut kertoa sille, mutta pidin suuni kiinni. Vaikka ehkä parempi, että pidin. Mun pitää taas muistuttaa itseeni siitä, ettei tää oo mikään Disney-leffa, jossa prinssi saa prinssin ja ne elää onnellisina elämänsä loppuun asti. Tää on todellisuus, missä luvataan paljon, jotta ne lupaukset voidaan rikkoa aina tosipaikantullen.

Ruokapäiväkirjan pito etenee hyvin näin toistaiseksi, enkä mä oo käyny vaa'alla, vaikka kerran meinasin. Oon suhteellisen ylpeä itestäni tän suhteen, mutta en edes odota iteltäni liikoja. Jos onnistunkin, niin saanpahan syyn yllättyä iloisesti.