Täytin tässä hetki sitten 18 vuotta ja päätin sen kunniaksi perustaa blogin ja purkaa tuntoni vihdoin johonkin. Purettavaa nimittäin riittää.
Ihan näin alkuun haluaisin kertoa olevani transmies, eli mies naisen kehossa ja this is the funny part: mä en aio mennä leikkauksiin tai alottaa testoja tai mitään. Ikinä. Ainakaan näillä näkymin. Oon käynyt itseni kanssa niin monta syvällistä ja vähemmän syvällistä keskustelua aiheesta, että uskoisin olevani varma tällä kertaa. Ja tän päätöksen suhteen en kaipaa mitään pelkurikommentteja tai mitään sen suuntaista, koska pelosta tässä ei oo kysymys. Mä vaan tulin yks päivä siihen lopputulokseen, että oon mieluummin kaks kokonaista (henkisesti ja fyysisesti), kuin puoliksi oma itseni. Puolikkaalla tarkoitan sitä, että leikkausten taso ei oo sitä luokkaa, että mä haluaisin lähteä tota alakertaa operoimaan ja mä en usko pystyväni elämään täyttä elämää ilman sitä, koska olen perfektionisti jnejne. Joten päätin jäädä tähän ja yrittää luoda sekä itselleni että keholleni mahdollisimman hyvän loppuelämän.
Itseni huomioonottaen mä oon virallisesti päättänyt (ainakin nyt kun kirjoitan sen johonkin, niin sen on pakko olla virallinen lupaus), että kerron asiasta läheisilleni joka tapauksessa. Koska kaikki tää esittäminen ja salailu on laukaissut masennuksen mulle jo kahdesti ja yhden syömishäiriön, josta olisi varmasti kehittynyt pahempikin anoreksia, ellei sitäkin oltaisi saatu kuriin ahkeralla terapialla. Tällä hetkellä vuoden kestänyt masennusjakso on vihdoin nujertumassa, (onneksi näin ennen yo-kokeita) mutta huonompia kausia on edelleen. Mutta niin, niistä läheisistä: Äidistä tai veljestä en ole kovin huolissani, ja niille mä varmaan kerronkin ensimmäisenä. Osa ystävistä ei välttämättä ymmärrä, mutta mä kerään rohkeutta siitä, ettei ne oo oikeita ystäviä, jos ne ei hyväksy mua sellaisena kuin mä oon. Isälle kertomista pelkään vähän, mutta haluan luottaa siihen, ettei se revi pelihousujaan, kun aion kuitenkin pitäytyä nykyisessä kehossani.
Mutta... Mulla sattuu olemaan maailman ihanin poikaystävä. Ja täysin vakiintunut parisuhde. Eikä mikään teinivakiintunut "Jee, ollaan oltu kolme kuukautta yhdessä!" vaan yli kaksi vuotta kestänyt parisuhde, jonka on tarkoitus muuttua avosuhteeksi seuraavan vuoden sisällä. Ja kuinka näin pääsi käymään? Niin, että kun olin vielä viisitoista ja tyhmä, etsin yhä itseäni ja olin ollut jo vuoden aivan toivottoman rakastunut hyvään ystävääni. Sitten yhtenä päivänä ilmeni, että ne tunteet olivatkin molemminpuolisia. Ei siinä enää ajateltu. Mä uskoin vielä silloin olevani vain päästään vinksahtanut tyttö, joka oli juuri selättänyt masennuksen ja uskoin, että oppisin vihdoin rakastamaan itseäni, jos joku kertoisi joka päivä, kuinka kaunis olen. No, eihän se ihan niinkään toiminut. Oikeastaan mä voisin väittää, että se lopulta laukas sen masennuksen uudestaan, koska kaikki ne kauniit sanat patos lisää ahdistusta ja sai mut tuntemaan itseni valehtelijaksi.
Anyways, uskokaa tai älkää, mä oon yrittänyt kertoa. Mä oon yrittänyt. Ja monta kertaa. Joskus, kun mä itken omaa turhautumistani ja se sanoo, kuinka rakastaisi mua ihan millaisena tahansa, musta tuntuu hetken aikaa, että se ymmärtää. Kuitenkin joudun joka kerta palauttamaan mieleeni, ettei se koskaan sitoutunut tällaiseen. Hetero, kunnes toisin todistetaan, myös henkisesti. Ja mitä pidempään tätä pitkitän, sitä vaikeampaa siitä tulee. Etenkin, kun pelkkä jatkuva valehtelu on jo nyt isompi paha kuin itse asia, jonka tulisin kertomaan.
Vielä yks juttu: Mä koen olevani omalle keholleni palveluksen velkaa. Sitä on vähän vaikea selittää ymmärrettävästi, mutta koska olen päättänyt pitää tämän, haluaisin myös antaa sille paremman tulevaisuuden. Haluaisin antaa sille tulevaisuuden, missä on hyvä olla, ilman nälkälakkoja ja viiltoarpia. Ilman verille raavittua ihoa ja ilman häpeää. Mä haluaisin antaa sillekin elämän, jonka se ansaitsee, vaikka se tarkoittaisikin mun itseni jäämistä taka-alalle. Sen takia mä aion kertoa läheisilleni, että saisin kodin, jossa voisin olla täysin oma itseni ja kehon, joka olisi enemmän ystävä kuin vihamies.
Niin, ja mun nimeni on Eeli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti