Noniin, täällä taas. Syystä tai toisesta.
Mun oikeestaan piti lopettaa koko blogin pitäminen. Miksi? Koska mä kyllästyin valittaan ongelmistani netissä ja päätin olla tyytyväinen elämääni. Mutta mulla menee taas aika heikosti ja mä tajusin, kuinka puhdistavaa oikeestaan oli purkaa tuntojaan tänne.
Mä oon ajanut itseni loppuun. Mä en enää jaksa. Mä oon masentunut jatkuvan dysforian alla niin pahasti, että mä oon onnistunut jo pilaamaan oman talouteni ja heikentämään joitain ihmissuhteita. Mua ahdistaa käydä ulkona. Mua ahdistaa, kun tuntemattomat ihmiset tytöttelee. Mua ahdistaa, kun kaupan kassatyöntekijä hymyilee mulle ja mä tiedän, että se näkee mut naisena. Mua ei oo olemassa missään muualla, kuin mun oman pääni sisällä.
Mun uus psykoterapeuttini ei ymmärrä mua. Se ihmettelee, miks mä vihaan naisia. Se ihmettelee, miks mun mielestä on olemassa "tyttöjen juttuja". Se kysyy, miksei tytöt voi tehdä mitä vain. Tietysti ne voi. Helvetti, en mä oo mikään sukupuoliroolittaja sovinistipaska. Enkä mä vihaa naisia. Mä vihaan vain ja ainoastaan itseäni. Ja mä yritän tietoisesti vältellä "tyttöjen juttuja", että saisin oloni paremmaks. Vaikka oikeestaan mä oon hyväksynyt kaikki puolet omassa persoonassani. Mä en vaan uskalla olla.
Okei. Mä tykkään meikata, mä tykkään lakata kynsiä ja mä tykkään käyttää korkkareita. Mä rakastan nättejä mekkoja ja mä hoidan ihoani. Mä pidän sisustamisesta, leipomisesta, eläimistä ja lasillisesta viiniä ruuan kanssa. Mitä vittua sitten? Niinpä. Ei sen pitäis saada mua tuntemaan itteeni yhtään sen vähempää mieheks. Miks mulla kuitenkin on parempi olo sillon, kun mulla on kädessä kaljatölkki tai viskilasi? Miks mulla on parempi olo xl-koon hupparissa ja rikkinäisissä tennareissa? Miks mä jätän meikkaamatta joka ikinen päivä ja lakkaan kynnet vain juhliin? Koska sillä on väliä. Koska kukaan muu ei nää mussa tippaakaan miestä, ellen mä tietoisesti tee valintoja, jotka vaikuttaa miehekkäämmiltä. Sillä ei pitäis olla väliä, mutta sillä on ihan vitusti väliä, koska sillä on väliä kaikille muille. Mun täytyy todistella itteeni jatkuvasti.
"Et sä voi olla mies, koska sä käytit puoli tuntia vaan saadakses täydellisesti viimeistellyn silmämeikin itelles."
Ja paskat, tietysti voin.
"Et sä voi olla mies, jos sä haluat käyttää kesällä mekkoja."
Miksen? Mä näin tänään kaupungilla miehen hameessa, eikä se sillä naiseks muuttunu.
"Vaan naisilla on kylppärin kaapit täynnä ihonhoitotuotteita."
Hmmm, ei. Miks se olis vaan naisten etuoikeus hoitaa ihoonsa?
Mä vaan haluan pois tästä kropasta. Mä tiedän, että mä en kuulu tänne. Musta tuntuu, että mä olisin tuomittu elinkautiseen vankilassa, jossa mä kuulen joka päivä tarinoita päivänvalosta ja auringon lämmöstä, mutta mä tiedän, etten mä voi enää koskaan nähdä aurinkoo tai tuntee sen lämpöö mun ihollani. Ja masentavinta tässä on se, että mä en kaikesta huolimatta halua lähteä korjaamaan itseäni. Koska musta ei ikinä tulis valmista. Mä en koskaan saavuttais sitä pistettä, missä mä olisin tyytyväinen. Ja sen tajuaminen vei mun viimeiset voimat. Mun on pakko hyväksyä se, että mä en koskaan tuu oleen olemassa muualla kuin omassa päässäni. Mä en oo olemassa yhteiskunnalle, enkä kenellekään muulle. Mä en koskaan saa nähdä itseäni peilistä.
Kaikesta huolimatta mä oon tässä. Elän, hengitän, näen ja kuulen. Mä tunnen kaiken, mutta mikään ei oikein tunnu miltään. Mä en osaa enää nähdä itelläni tulevaisuutta. Mä en tiedä, mitä mä tuun tekeen ammatikseni, missä ammatissa mä edes voin olla. Mä en halua ikinä synnyttää, mutta mä tiedän, että mun on joskus pakko. Ainakin jos me pysytään Hönön kanssa yhdessä. Kauheeta on, että mä oon huomannut salaa ajattelevani, toivovani, että mä en pysty saamaan lapsia. Sitten se ei haittais. Kaikki olis täydellistä.
Mä viiltelen taas, pahemmin kun aiemmin. Onneks kesä on ohi, niin kukaan ei nää. Mä oon täynnä arpia, ja uusia tulee. Ja sitten mä itken ja valitan kun en voi käydä edes uimahallissa. Oma moka, turha itkee. Mä välttelen ruokaa ja syön vaan vähän. Silti mun paino pysyy samana, eikä nää läskikimpaleet mun rinnasta katoa mihinkään. Se jos mikä on masentavaa.
Mä oon liian väsynyt tähän kaikkeen. Mä en enää jaksa. Jaksaminen on turhaa ja perseestä, silti mun on pakko. Koska elämä menee eteenpäin. Koko ajan. Ja mä oon pysähtyny jo ihan liian pitkäks aikaa paikoilleni. Toisaalta, mä oon yhä useemmin miettinyt, kuinka vitusti helpompaa olis vaan päättää kaikki. Tietysti mä pelkään kuolemaa ihan saatanasti, mutta mä tiedän, että mä olisin onnellisempi Jumalan luona kuin täällä paskamaailmassa, missä mä en koskaan saa olla kokonainen. Tiiän, että se on itsekästä, mutta mä olin niin pitkään epäitsekäs, että välillä on mun vuoro ajatella vaan ja ainoostaan itteeni.
