Mä pitäydyn edelleen päätöksessäni tehä vaan sellaisia asioita, mitä tahdon ja mitkä tuntuu hyvältä.
Oon päättänyt nyt viimeisimpänä uudistaa vaatevarastoani. Vähemmän tyttömäiseksi näin alkuun. Oon myös alkanut käyttää sitä binderia vähän useammin, olo on ihan mahtava se päällä. Tosin eilen sain kauheen paskahalvauksen, kun olin sen laittanut päälleni, ja olin vaivihkaa lähdössä Hönölle, äidille tuli äkillinen tarve tulla halaamaan mua ovella. Ei se ainakaan mitään sanonut, hyvä niin. Tiiä sitten, huomasiko se edes mitään.
Odotan mun rastoja ihan into piukeena ja oon jo suunnitellu pari tatuointia, jotka haluaisin ottaa. Mä otin äsken pari päivää lomaa elämästä ja majailin yhen kaverin luona Helsingissä. Nyt mulla on jotenkin paljon vapautuneempi olo itseni suhteen, kun sain pari päivää olla oma itseni, ja vietin aikani kaupungissa, jossa kukaan ei tuntenut mua.
Lyhyt postaus taas, mut eipä mulla toistaseks mitään valitettavaakaan oo.
maanantai 30. maaliskuuta 2015
sunnuntai 22. maaliskuuta 2015
Ikuinen väliinputoaja
Sekava vuodatuspostaus, ihan sama. Koska meillä kaikilla on kaksi puolta, ihan kaikilla.
Naisena: Mä saan meikata rauhassa. Se on mulla perusjuttu melkein joka päivä ihan jo senkin takia, että mä punastun tosi helposti, jatkuvasti ja jokaisesta syystä. Kylmä, kuuma, ilo, suru, viha, häpeä, you name it. Ja mun ripset ja kulmat on niin vaaleet, että väkisinkin ärsyttää vähän. Se on ihan kiva näyttää siltä, että on silmät päässä.
Miehenä: Mua ehkä katottais aika pitkään, jos meikkaisin. Toisaalta mä voisin vetää tylysti jonkun kunnon rokkarityylin ja mennä sillä. Ja lisäks, vaikka mä tän asian kanssa oonkin usein turhamainen, mä oon kuitenkin usein niin väsyny, etten vaan jaksais tai haluais meikata. Saisinpahan nukkua vähän pidempään aamulla, eikä tarvii myöhästyä sen takia, että puoliunessa tökkää itseään ripsarilla silmään...
Naisena: Mulla on pitkät hiukset. Joo, niitä on ihan kiva laittaa. Tykkään tehdä kampauksia ja silleen. Usein ne on kuitenkin tiellä, hiostaa kesällä, koko ajan takussa, vaikee pitää hyvässä kunnossa, ja mun on mahdotonta vetää sukupuolineutraalia lookia edes semiuskottavasti näillä.
Miehenä: Mulla on vähän ikävä lyhyitä hiuksia. Ja se ois tosi jees, jos olis lyhyet hiukset, kun ne ei ehdi mennä pilalle laittamisesta ja värjäämisestä, ja niitä ei tarvii kasvattaa kymmentä vuotta takasin. Sama pätee myös, kun kampaus menee pilalle. Toistaseks tosin ratkaisen hiusristiriitani rastoilla, jeejee.
Naisena: Mä tykkään välillä olla vähän pulassa, ja saada apua. Toisaalta mua ärsyttää myös se, että usein katotaan myös sillä "voi tota blondia tyttörukkaa"-ilmeellä, vaikka mä en just sillon tarvii kenenkään apua tai sääliä. Mä myös tykkään sellasista naisten rooliin sopivista jutuista kuten kokkaus, nalkutus (just kidding) ja edustaminen. Kyllä mä oikeesti oon ylpee, jos saan tehtyä Hönön kavereihin vaikutuksen olemalla hyvä tyttöystävä sille. Mä en ehkä ulkoselta olemukselta tai käytökseltäni kuitenkaan oo aina siitä naisellisimmasta päästä,
Miehenä: Mulla ei ehkä oo mitään miehisintä habitusta päällä 24/7. Kyllä mulla joskus on, mut se on aika harvoin. Mut toisaalta, eihän ihan kaikilla miehillä oo, ja mä tykkäänkin vähän rikkoo kaavoja. Ei musta koskaan sais väännettyä mitään miehisyyden perikuvaa, mutta musta löytyy myös se kerskaileva tyyppi, joka ei jaksa aina puhua tunteista, ja osaa kätkeä omansa. Ja se ei aina jaksa tätä estrogeenimäärää ja tunnemyrskyjä.
Naisena: Mä oon eri ihminen joka päivä. Se on vähän mahdotonta ennustaa, ilmestynkö mä paikalle hiukset laitettuna ja korkkareissa, vai pipo päässä ja collareissa. Ja tuunko mä juhliin mekossa vai kauluspaidassa. Mä meen fiiliksen mukaan, eikä se aina oo sopinut kaikille.
Miehenä: Mulla ei olis samaa vapautta vaihdella vaatteita ja lookia fiiliksen mukaan, ainakaan niin pitkälle kuin mekkoihin. Mä kuitenkin saisin rauhassa pukeutua sen 29 päivää kuussa kuin jätkä, ja ahdistua viimeisenä, etten voi käyttää hametta, eikä toisinpäin, kuten nyt.
Naisena: Mä ahdistun kehostani jatkuvasti. Mä kysyn Hönöltä, mitä miehet näkee naisissa, se vastaa, eikä se riitä mulle. Tissit ja pillu vittusaatana. Mikä niissä voi viehättää ketään? Ne on kuulemma kauniita ja seksikkäitä. I don't see it. Oikeesti, oon yrittäny. Viimesenä oljenkortena käytin sen, että no miehet tykkää niin ihan sama jos mä en. Ei se nyt mee ihan niinkään. Ehkä mun vihani laantuis, jos saisin edes päiväks otettua niihin etäisyyttä, mutta kun ei niin ei.
Miehenä: Naisten me on minä ja hän, miesten me on minä ja mun kyrpä. Joo, ehkä niin. En tiiä, mulle se kai olis aika isokin juttu. Eikä minkään habituksen takia tai että mua kiinnostais kärsiä paineista sen koon suhteen, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan seksi tuntuis sillon oikeelta. Ja se olis mulle iso juttu. Ja tasanen rintakehä. Mä vaan haluan. Mä haluan, että porukka tuijottais puhuessa silmiin, eikä tisseihin. Yh.
Naisena: Mä oon ahdistunu hetero.
Miehenä: Mä oon ylpeästi homo.
Naisena: Mä ahdistun, kun oon vähän liian jätkä.
Miehenä: Mä pelkään, että oon liian neiti.
Naisena: Multa ei odoteta tarpeeksi.
Miehenä: Multa varmaan odotettaisiin ihan liikaa.
Naisena: Mä en koskaan voi olla täysin tyytyväinen ja onnellinen.
Miehenä: Mun täytyy luopua joistain hyvistä ja rakkaista asioista, jotta mä olisin tyytyväinen. Onnellisuutta mulle ei voi luvata mikään.
Mä en oo mikään perfect match kummallekaan sukupuolelle.
Naisena: Mä saan meikata rauhassa. Se on mulla perusjuttu melkein joka päivä ihan jo senkin takia, että mä punastun tosi helposti, jatkuvasti ja jokaisesta syystä. Kylmä, kuuma, ilo, suru, viha, häpeä, you name it. Ja mun ripset ja kulmat on niin vaaleet, että väkisinkin ärsyttää vähän. Se on ihan kiva näyttää siltä, että on silmät päässä.
Miehenä: Mua ehkä katottais aika pitkään, jos meikkaisin. Toisaalta mä voisin vetää tylysti jonkun kunnon rokkarityylin ja mennä sillä. Ja lisäks, vaikka mä tän asian kanssa oonkin usein turhamainen, mä oon kuitenkin usein niin väsyny, etten vaan jaksais tai haluais meikata. Saisinpahan nukkua vähän pidempään aamulla, eikä tarvii myöhästyä sen takia, että puoliunessa tökkää itseään ripsarilla silmään...
Naisena: Mulla on pitkät hiukset. Joo, niitä on ihan kiva laittaa. Tykkään tehdä kampauksia ja silleen. Usein ne on kuitenkin tiellä, hiostaa kesällä, koko ajan takussa, vaikee pitää hyvässä kunnossa, ja mun on mahdotonta vetää sukupuolineutraalia lookia edes semiuskottavasti näillä.
Miehenä: Mulla on vähän ikävä lyhyitä hiuksia. Ja se ois tosi jees, jos olis lyhyet hiukset, kun ne ei ehdi mennä pilalle laittamisesta ja värjäämisestä, ja niitä ei tarvii kasvattaa kymmentä vuotta takasin. Sama pätee myös, kun kampaus menee pilalle. Toistaseks tosin ratkaisen hiusristiriitani rastoilla, jeejee.
Naisena: Mä tykkään välillä olla vähän pulassa, ja saada apua. Toisaalta mua ärsyttää myös se, että usein katotaan myös sillä "voi tota blondia tyttörukkaa"-ilmeellä, vaikka mä en just sillon tarvii kenenkään apua tai sääliä. Mä myös tykkään sellasista naisten rooliin sopivista jutuista kuten kokkaus, nalkutus (just kidding) ja edustaminen. Kyllä mä oikeesti oon ylpee, jos saan tehtyä Hönön kavereihin vaikutuksen olemalla hyvä tyttöystävä sille. Mä en ehkä ulkoselta olemukselta tai käytökseltäni kuitenkaan oo aina siitä naisellisimmasta päästä,
Miehenä: Mulla ei ehkä oo mitään miehisintä habitusta päällä 24/7. Kyllä mulla joskus on, mut se on aika harvoin. Mut toisaalta, eihän ihan kaikilla miehillä oo, ja mä tykkäänkin vähän rikkoo kaavoja. Ei musta koskaan sais väännettyä mitään miehisyyden perikuvaa, mutta musta löytyy myös se kerskaileva tyyppi, joka ei jaksa aina puhua tunteista, ja osaa kätkeä omansa. Ja se ei aina jaksa tätä estrogeenimäärää ja tunnemyrskyjä.
Naisena: Mä oon eri ihminen joka päivä. Se on vähän mahdotonta ennustaa, ilmestynkö mä paikalle hiukset laitettuna ja korkkareissa, vai pipo päässä ja collareissa. Ja tuunko mä juhliin mekossa vai kauluspaidassa. Mä meen fiiliksen mukaan, eikä se aina oo sopinut kaikille.
Miehenä: Mulla ei olis samaa vapautta vaihdella vaatteita ja lookia fiiliksen mukaan, ainakaan niin pitkälle kuin mekkoihin. Mä kuitenkin saisin rauhassa pukeutua sen 29 päivää kuussa kuin jätkä, ja ahdistua viimeisenä, etten voi käyttää hametta, eikä toisinpäin, kuten nyt.
Naisena: Mä ahdistun kehostani jatkuvasti. Mä kysyn Hönöltä, mitä miehet näkee naisissa, se vastaa, eikä se riitä mulle. Tissit ja pillu vittusaatana. Mikä niissä voi viehättää ketään? Ne on kuulemma kauniita ja seksikkäitä. I don't see it. Oikeesti, oon yrittäny. Viimesenä oljenkortena käytin sen, että no miehet tykkää niin ihan sama jos mä en. Ei se nyt mee ihan niinkään. Ehkä mun vihani laantuis, jos saisin edes päiväks otettua niihin etäisyyttä, mutta kun ei niin ei.
Miehenä: Naisten me on minä ja hän, miesten me on minä ja mun kyrpä. Joo, ehkä niin. En tiiä, mulle se kai olis aika isokin juttu. Eikä minkään habituksen takia tai että mua kiinnostais kärsiä paineista sen koon suhteen, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan seksi tuntuis sillon oikeelta. Ja se olis mulle iso juttu. Ja tasanen rintakehä. Mä vaan haluan. Mä haluan, että porukka tuijottais puhuessa silmiin, eikä tisseihin. Yh.
Naisena: Mä oon ahdistunu hetero.
Miehenä: Mä oon ylpeästi homo.
Naisena: Mä ahdistun, kun oon vähän liian jätkä.
Miehenä: Mä pelkään, että oon liian neiti.
Naisena: Multa ei odoteta tarpeeksi.
Miehenä: Multa varmaan odotettaisiin ihan liikaa.
Naisena: Mä en koskaan voi olla täysin tyytyväinen ja onnellinen.
Miehenä: Mun täytyy luopua joistain hyvistä ja rakkaista asioista, jotta mä olisin tyytyväinen. Onnellisuutta mulle ei voi luvata mikään.
Mä en oo mikään perfect match kummallekaan sukupuolelle.
torstai 19. maaliskuuta 2015
Fuck being normal.
Lyhyt postaus, tärkee asia.
Mä oon niin elossa! Jätin taas pari päivää väliin, kun romahdin (meinasin heittää tänne viä eilen jonkun angstipaskapostauksen, mutta hillitsin itseni, jeee). Tänään sitten avauduin kaikesta paskasta eräälle ystävälle, joka rohkaisi mua taas kerran kokeilemaan asioita. Jostain syystä kyseisellä henkilöllä on muhun aina sellainen vaikutus, että suostun tekemään vaikka mitä, kun se vaan kehottaa. Niin nytkin.
Heti, kun mä pääsin kotiin, mä kyhäsin itelleni binderin urheilurintsikoista ja jostain siteestä, mitä löysin vessan kaapista. Se toimi aika hyvin, oon ainakin ite tyytyväinen. Sit mä tein jotain pelottavaa. Tungin hiukset taas pipon alle, puin Hönön paidan, heitin nahkarotsin päälle ja LÄHDIN ULOS. omg.
Mä en tiiä, kuinka mä ees uskalsin. Jotenkin pelkäsin, että koko maailma tuijottaa mua, mutta not (okei kiertelin enimmäkseen sivukujia ja näin tyyliin viis ihmistä). Kukaan ei kiinnittäny muhun mitään huomioo. Miks mä en voisi näyttää tältä joka päivä? Niinpä. Miksen. Mä aion todellakin tehä tän uudestaan, ei kaduta. Tää on varmaan isoin askel sitten Hönölle ja kavereille kertomisen jälkeen, minkä oon ottanu. Tai siltä se musta tuntuu, vaikka ihan ku mäkään tuijottaisin jokaista vastaantulevaa muijaa, että onko sillä nyt tissit vai ei. Kuitenkin, mulle tää oli iso juttu. Huikee fiilis.
Mä oon niin elossa! Jätin taas pari päivää väliin, kun romahdin (meinasin heittää tänne viä eilen jonkun angstipaskapostauksen, mutta hillitsin itseni, jeee). Tänään sitten avauduin kaikesta paskasta eräälle ystävälle, joka rohkaisi mua taas kerran kokeilemaan asioita. Jostain syystä kyseisellä henkilöllä on muhun aina sellainen vaikutus, että suostun tekemään vaikka mitä, kun se vaan kehottaa. Niin nytkin.
Heti, kun mä pääsin kotiin, mä kyhäsin itelleni binderin urheilurintsikoista ja jostain siteestä, mitä löysin vessan kaapista. Se toimi aika hyvin, oon ainakin ite tyytyväinen. Sit mä tein jotain pelottavaa. Tungin hiukset taas pipon alle, puin Hönön paidan, heitin nahkarotsin päälle ja LÄHDIN ULOS. omg.
Mä en tiiä, kuinka mä ees uskalsin. Jotenkin pelkäsin, että koko maailma tuijottaa mua, mutta not (okei kiertelin enimmäkseen sivukujia ja näin tyyliin viis ihmistä). Kukaan ei kiinnittäny muhun mitään huomioo. Miks mä en voisi näyttää tältä joka päivä? Niinpä. Miksen. Mä aion todellakin tehä tän uudestaan, ei kaduta. Tää on varmaan isoin askel sitten Hönölle ja kavereille kertomisen jälkeen, minkä oon ottanu. Tai siltä se musta tuntuu, vaikka ihan ku mäkään tuijottaisin jokaista vastaantulevaa muijaa, että onko sillä nyt tissit vai ei. Kuitenkin, mulle tää oli iso juttu. Huikee fiilis.
maanantai 16. maaliskuuta 2015
Hölmöstä rakkaudesta
Niin hölmöltä kuin se tuntuukin, musta tuntuu, kuin mä olisin vastarakastunut.
Nyt, kun kaikki riidat ja epäselvyydet on sovittu, me vihdoin löydettiin Hönön kanssa toisemme taas samalta sivulta. Me ollaan löydetty asunto, joka yritetään saada omaksi, me ollaan päästy yhteisymmärrykseen siitä, että kihlautuminen kuulostaa vieläkin hyvältä idealta, ja kaikki tän paskan läpikäyminen tuntuu taas kerran lujittaneen meidän suhdetta.
Mä jopa naureskelin itselleni tänään. Mä oon eläny omissa peloissani niin paljon, että oon missannu kokonaiskuvan. Miks mä haluaisin määritellä meidän suhteen sukupuoli-identiteettien kautta, kun Hönö ei itsekään halua sitä määrittää niin? Se on mulle usein sanonut, että vaikka onkin mies, ei haluaisi tulla määritellyksi sukupuolensa vaan oman itsensä kautta. Ilman tekijöitä, jotka antaisivat mahdollisuuden oletuksille ja odotuksille.
Miksi mä olin kuitenkin päässäni määritellyt meidän miehenä ja naisena, ja kun se kuva särkyi, mun koko maailmani tuntui romahtaneen? Mä oon niin monet kerrat täällä valittanut, kuinka musta tuntuu, että Hönö ottaa koko jutun liian kevyesti, ja kuinka se ei tajua mun todellista minääni. Mä en kuitenkaan missään vaiheessa huomannut katsoa itseeni, oliko vika sittenkin mussa? Mä todella taisin tehdä ongelmista suurempia, kuin ne todellisuudessa olivat. Ilmeisesti Hönö oli alusta asti nähnyt jotain, minkä tajuamiseen mulla meni kolme vuotta: Ei meitä voi määritellä ulkoisten tekijöiden, tai edes ajatusmaailmojen perusteella. Meidät voi määritellä vain meidän keskinäisen suhteen perusteella.
Ja siinä on jotain, mistä kannattaa pitää kii. Se on sitä, kun kaverit sanoo, että "ihanaa, kuinka te vieläkin näytätte olevan alkuhuumassa, vaikka oottekin ollu jo noin pitkään yhdessä". Se on sitä, kun voi heittää kaikki transpaskat ilmoille, eikä toinen lähde pois, vaan sanoo, että edetään päivä kerrallaan. Se on sitä, kun ei jokaisen riidan aikana tarvitse pelätä, että nytköhän me erotaan. Halua ymmärtää toista, ja kykyä rakastaa kokonaista ihmistä, eikä pelkkiä hyviä puolia. Tiettyä turvallisuutta ja henkistä läheisyyttä.
Mä muistan, kun me tavattiin ekan kerran. Meillä synkkasi heti, vaikka mä en olisi ikinä uskonut. Mä olin pahimmassa kapinavaiheessani, ja naurettavasti käyttäytyvä teini, joka pelkäsi miehiä kuollakseen, kun ei uskaltanut edes hengittää samaa ilmaa. Hönö oli oman tiensä kulkija, se uskalsi erottua ja olla erilainen, eikä se jaksanut vaivata päätään sillä, mitä muut ajatteli. Vaikka se myöhemmin paljastuikin osittain myös defenssimekanismiksi, se oli ensimmäinen asia, jota mä Hönössä ihailin, koska mä itse olin silloin kaikkea muuta. Kyllähän mäkin erotuin, mutten siinä mittakaavassa, jossa olisin halunnut. Mä pelkäsin muiden mielipiteitä liikaa, ennen kuin Hönö opetti mulle, että on ihan okei olla oma itsensä. Tosin mulla kesti sen viis vuotta, että opin oikeesti oleen sen seurassa oma itseni, mutta ehkä mä olisin hukkunut omiin defenssimekanismeihini ilman sitä lopullisesti.
Pitkään ennen, kuin me alettiin seurustella, Hönö oli mun paras ystäväni. Se oli jotain, minkä mä meinasin unohtaa suhteen alussa. Mä olin itse toitottanut, että minkään ei tarvii muuttua, mutta onnistuin silti itse muuttamaan asioita. Ehkä kuitenkin hyvä niin, koska etsiessäni uudestaan sitä todellista läheisyyttä ja ymmärrystä meidän välillä (joka siis hukkui hetkeksi) mä kasvoin henkisesti ja paljon. Nyt mä ymmärrän, että se henkinen yhteys, joka meillä elämäntilanteista ja tavoista huolimatta löytyi alusta asti, on se, joka meidät määrittää. Kenenkään muun on turha tulla sanomaan "totuuksiaan" meidän suhteesta, eikä meidän itsekään kannata ulkoistaa hyviä tai huonoja puolia tästä. Me ollaan itse kaikki tarvittava, ja se on hyvä just näin.
Nyt, kun kaikki riidat ja epäselvyydet on sovittu, me vihdoin löydettiin Hönön kanssa toisemme taas samalta sivulta. Me ollaan löydetty asunto, joka yritetään saada omaksi, me ollaan päästy yhteisymmärrykseen siitä, että kihlautuminen kuulostaa vieläkin hyvältä idealta, ja kaikki tän paskan läpikäyminen tuntuu taas kerran lujittaneen meidän suhdetta.
Mä jopa naureskelin itselleni tänään. Mä oon eläny omissa peloissani niin paljon, että oon missannu kokonaiskuvan. Miks mä haluaisin määritellä meidän suhteen sukupuoli-identiteettien kautta, kun Hönö ei itsekään halua sitä määrittää niin? Se on mulle usein sanonut, että vaikka onkin mies, ei haluaisi tulla määritellyksi sukupuolensa vaan oman itsensä kautta. Ilman tekijöitä, jotka antaisivat mahdollisuuden oletuksille ja odotuksille.
Miksi mä olin kuitenkin päässäni määritellyt meidän miehenä ja naisena, ja kun se kuva särkyi, mun koko maailmani tuntui romahtaneen? Mä oon niin monet kerrat täällä valittanut, kuinka musta tuntuu, että Hönö ottaa koko jutun liian kevyesti, ja kuinka se ei tajua mun todellista minääni. Mä en kuitenkaan missään vaiheessa huomannut katsoa itseeni, oliko vika sittenkin mussa? Mä todella taisin tehdä ongelmista suurempia, kuin ne todellisuudessa olivat. Ilmeisesti Hönö oli alusta asti nähnyt jotain, minkä tajuamiseen mulla meni kolme vuotta: Ei meitä voi määritellä ulkoisten tekijöiden, tai edes ajatusmaailmojen perusteella. Meidät voi määritellä vain meidän keskinäisen suhteen perusteella.
Ja siinä on jotain, mistä kannattaa pitää kii. Se on sitä, kun kaverit sanoo, että "ihanaa, kuinka te vieläkin näytätte olevan alkuhuumassa, vaikka oottekin ollu jo noin pitkään yhdessä". Se on sitä, kun voi heittää kaikki transpaskat ilmoille, eikä toinen lähde pois, vaan sanoo, että edetään päivä kerrallaan. Se on sitä, kun ei jokaisen riidan aikana tarvitse pelätä, että nytköhän me erotaan. Halua ymmärtää toista, ja kykyä rakastaa kokonaista ihmistä, eikä pelkkiä hyviä puolia. Tiettyä turvallisuutta ja henkistä läheisyyttä.
Mä muistan, kun me tavattiin ekan kerran. Meillä synkkasi heti, vaikka mä en olisi ikinä uskonut. Mä olin pahimmassa kapinavaiheessani, ja naurettavasti käyttäytyvä teini, joka pelkäsi miehiä kuollakseen, kun ei uskaltanut edes hengittää samaa ilmaa. Hönö oli oman tiensä kulkija, se uskalsi erottua ja olla erilainen, eikä se jaksanut vaivata päätään sillä, mitä muut ajatteli. Vaikka se myöhemmin paljastuikin osittain myös defenssimekanismiksi, se oli ensimmäinen asia, jota mä Hönössä ihailin, koska mä itse olin silloin kaikkea muuta. Kyllähän mäkin erotuin, mutten siinä mittakaavassa, jossa olisin halunnut. Mä pelkäsin muiden mielipiteitä liikaa, ennen kuin Hönö opetti mulle, että on ihan okei olla oma itsensä. Tosin mulla kesti sen viis vuotta, että opin oikeesti oleen sen seurassa oma itseni, mutta ehkä mä olisin hukkunut omiin defenssimekanismeihini ilman sitä lopullisesti.
Pitkään ennen, kuin me alettiin seurustella, Hönö oli mun paras ystäväni. Se oli jotain, minkä mä meinasin unohtaa suhteen alussa. Mä olin itse toitottanut, että minkään ei tarvii muuttua, mutta onnistuin silti itse muuttamaan asioita. Ehkä kuitenkin hyvä niin, koska etsiessäni uudestaan sitä todellista läheisyyttä ja ymmärrystä meidän välillä (joka siis hukkui hetkeksi) mä kasvoin henkisesti ja paljon. Nyt mä ymmärrän, että se henkinen yhteys, joka meillä elämäntilanteista ja tavoista huolimatta löytyi alusta asti, on se, joka meidät määrittää. Kenenkään muun on turha tulla sanomaan "totuuksiaan" meidän suhteesta, eikä meidän itsekään kannata ulkoistaa hyviä tai huonoja puolia tästä. Me ollaan itse kaikki tarvittava, ja se on hyvä just näin.
lauantai 14. maaliskuuta 2015
Sellanen pikkuvika mus on kai, ku maistuu ni sit tilataan pulloittain
Mä oon niin saatanan vihanen itelleni.
Mun on pakko hidastaa vähän. En oo hetkeen kirjottanu, kun oli vähän hankalampi kausi, ja olin koko ajan niin pahoissa fiiliksissä, etten tiiä, millasta tekstiä olisin tänne saanu aikaan. Niin pahaa itsevihaa ja dysforiaa, ettei oo taas hetkeen ollu. Mä ihan tosissani kerran jo suunnittelin, kuinka helppoo ois vaan lopettaa kaikki ja vetästä vähä turhan monta pilleriä ja kaveriks jotai kirkasta. Mut en mä sellasta oikeesti tekis. Kai. Kunhan vaan ajattelin. Nyt mulla on ainakin taas jo niin selvä olo, etten ees harkitte. Yh.
Sit mulla oli hetken aikaa täysin tyhjä olo. Sellanen eksyny ja ihan ilman suuntaa. Mä en yhtää osannu sanoo, mikä mä oon ja minkä takia. Ja kuuluuko mun olla mitään. Mä kyseenalaistin Jumalan, ja samalla koko maailman olemassaolon ja päätin olevani vaan pieni atomi jossain, jonka olemassaololla ei oo kenellekään kauheen suurta merkitystä. Osa jotain isompaa kuvaa, mutta kukaan ei huomais, vaikka se sieltä puuttuiskin. Mä mietin, että miks mä teen tän kaiken. Miks mä vauhkoon omasta identiteetistäni, ja kenelle sillä oikeastaan on väliä. Mä vaikeutan vain omaa elämääni tekemällä kaikesta niin vaikeeta.
Eilen mä sit päätin, että vitut kaikesta. Mä olin lähdössä viettään iltaa kavereiden kanssa, ja päätin, että mähän pitäisin hauskaa, vaikka henki menis. Ja niinhän mä sitten tein. Kunnes mä aivan päissäni päätin, että vielä kannattaa ottaa tequila, minkä jälkeen jalat lähti hetkeks kokonaa alta. Eikä mitä, baari vaihtu ja vielä lisää shotteja. Mä olin kotona täysin puolikuollu ja tiedoton, enkä loppuillasta muista oikeestaan juuri mitään. Ja olo on tänään sen mukanen. Mä oon fyysisesti ja henkisesti niin kipee, että ällöttää. Mä en tajuu, miks sen pitää mennä aina sellaseks läträämiseks, oli fiilis sit hyvä tai huono.
Mun on pakko hidastaa. Nyt. Mul jäi eilisestä asioita, joita mä kadun, ja joita mä en voi enää ottaa takas. Eikä ollu eka kerta. Mut tällä kertaa pelissä oli yks asia, minkä oikeesti ottasin takasin jos millään saisin. Oikeesti iso asia. Jos pääs on tällänen paskamyrsky päällä 24/7, ei varmaan oo hyvä idea lähtee juomaan, vaik fiilis ois hetkellisesti hyvä. Mä yritän nyt olla kuivilla vähän aikaa ja selvitellä päätäni. Ei tää voi jatkua enää näin.
Mun on pakko hidastaa vähän. En oo hetkeen kirjottanu, kun oli vähän hankalampi kausi, ja olin koko ajan niin pahoissa fiiliksissä, etten tiiä, millasta tekstiä olisin tänne saanu aikaan. Niin pahaa itsevihaa ja dysforiaa, ettei oo taas hetkeen ollu. Mä ihan tosissani kerran jo suunnittelin, kuinka helppoo ois vaan lopettaa kaikki ja vetästä vähä turhan monta pilleriä ja kaveriks jotai kirkasta. Mut en mä sellasta oikeesti tekis. Kai. Kunhan vaan ajattelin. Nyt mulla on ainakin taas jo niin selvä olo, etten ees harkitte. Yh.
Sit mulla oli hetken aikaa täysin tyhjä olo. Sellanen eksyny ja ihan ilman suuntaa. Mä en yhtää osannu sanoo, mikä mä oon ja minkä takia. Ja kuuluuko mun olla mitään. Mä kyseenalaistin Jumalan, ja samalla koko maailman olemassaolon ja päätin olevani vaan pieni atomi jossain, jonka olemassaololla ei oo kenellekään kauheen suurta merkitystä. Osa jotain isompaa kuvaa, mutta kukaan ei huomais, vaikka se sieltä puuttuiskin. Mä mietin, että miks mä teen tän kaiken. Miks mä vauhkoon omasta identiteetistäni, ja kenelle sillä oikeastaan on väliä. Mä vaikeutan vain omaa elämääni tekemällä kaikesta niin vaikeeta.
Eilen mä sit päätin, että vitut kaikesta. Mä olin lähdössä viettään iltaa kavereiden kanssa, ja päätin, että mähän pitäisin hauskaa, vaikka henki menis. Ja niinhän mä sitten tein. Kunnes mä aivan päissäni päätin, että vielä kannattaa ottaa tequila, minkä jälkeen jalat lähti hetkeks kokonaa alta. Eikä mitä, baari vaihtu ja vielä lisää shotteja. Mä olin kotona täysin puolikuollu ja tiedoton, enkä loppuillasta muista oikeestaan juuri mitään. Ja olo on tänään sen mukanen. Mä oon fyysisesti ja henkisesti niin kipee, että ällöttää. Mä en tajuu, miks sen pitää mennä aina sellaseks läträämiseks, oli fiilis sit hyvä tai huono.
Mun on pakko hidastaa. Nyt. Mul jäi eilisestä asioita, joita mä kadun, ja joita mä en voi enää ottaa takas. Eikä ollu eka kerta. Mut tällä kertaa pelissä oli yks asia, minkä oikeesti ottasin takasin jos millään saisin. Oikeesti iso asia. Jos pääs on tällänen paskamyrsky päällä 24/7, ei varmaan oo hyvä idea lähtee juomaan, vaik fiilis ois hetkellisesti hyvä. Mä yritän nyt olla kuivilla vähän aikaa ja selvitellä päätäni. Ei tää voi jatkua enää näin.
maanantai 9. maaliskuuta 2015
Naisettomuuspäivä
Eilen oli naistenpäivä.
Voi perkele oikeesti. Kuinka voikaan koko päivä mennä niin pahasti penkin alle vaan sen takia, että joka toiselta vastaantulijalta kuulee "Hyvää naistenpäivää". Naistenpäivään liittyy muutenkin mun osaltani sellainen hauska yhteensattuma, että mun ekat menkat ikinä alkoi naistenpäivänä. Musta tuli virallisesti nainen päivänä, joka on pyhitetty pelkästään naisille. Ja siitähän riemu repes sekä mun äidillä, että parilla kaverilla, joiden luona olin silloin yötä. Ei tarviis varmaan edes mainita erikseen, että sain tästäkin tapauksesta muistutuksia eilen.
Ja mitä vielä? Voiko mennä pahemmaksi? Kyllä voi, jos saa veljeltään suklaata ja serkultaan kukan ja taas kerran toivotukset "Hyvää naistenpäivää". Oo siinä sitten tavallinen ja väännä se awkward hymy kasvoille ja sano kiitos. Mun teki vaan mieli huutaa, että säästäkää noi huomiointinne jollekin, joka niitä kaipaa.
Enhän mä naistenpäivää vastaan oo. Mä oon rehellisesti sitä mieltä, että naiset on ansainnu sen päivän, kun saadaan erityishuomioo ja nostetaan jalustalle, koska hei, naiset on ihania. Ainakin suurin osa. Mä muistan itekin pienenä oikein vaatineeni iskältä viikkoa etukäteen, että sen pitää ostaa mulle naistenpäivänä ruusu. Ja kyllähän se ostikin.
Eilen mun päiväni pelasti Hönö. Me ollaan jo toista päivää peräkkäin samalla aaltopituudella, mikä on viime ajat huomioon ottaen aika pitkä aika. Mä illalla valitin sille, kuinka pahasti mulla oli mennyt hermot koko naistenpäivään, ja kuinka mun koko päiväni oli mennyt kiusallisiin hymyihin ja vaivaantuneisiin kiitoksiin. Hönö sitten sanoi mulle näin: Mä meinasin aamulla onnitella sua, kun herättiin. Mutta sitten mä päätinkin, etten tee niin.
Mä en voinut kuin hymyillä typerästi ja halata sitä. Ja sanoa, että se oli ihanin asia, mitä kukaan on mulle naistenpäivänä sanonut.
Voi perkele oikeesti. Kuinka voikaan koko päivä mennä niin pahasti penkin alle vaan sen takia, että joka toiselta vastaantulijalta kuulee "Hyvää naistenpäivää". Naistenpäivään liittyy muutenkin mun osaltani sellainen hauska yhteensattuma, että mun ekat menkat ikinä alkoi naistenpäivänä. Musta tuli virallisesti nainen päivänä, joka on pyhitetty pelkästään naisille. Ja siitähän riemu repes sekä mun äidillä, että parilla kaverilla, joiden luona olin silloin yötä. Ei tarviis varmaan edes mainita erikseen, että sain tästäkin tapauksesta muistutuksia eilen.
Ja mitä vielä? Voiko mennä pahemmaksi? Kyllä voi, jos saa veljeltään suklaata ja serkultaan kukan ja taas kerran toivotukset "Hyvää naistenpäivää". Oo siinä sitten tavallinen ja väännä se awkward hymy kasvoille ja sano kiitos. Mun teki vaan mieli huutaa, että säästäkää noi huomiointinne jollekin, joka niitä kaipaa.
Enhän mä naistenpäivää vastaan oo. Mä oon rehellisesti sitä mieltä, että naiset on ansainnu sen päivän, kun saadaan erityishuomioo ja nostetaan jalustalle, koska hei, naiset on ihania. Ainakin suurin osa. Mä muistan itekin pienenä oikein vaatineeni iskältä viikkoa etukäteen, että sen pitää ostaa mulle naistenpäivänä ruusu. Ja kyllähän se ostikin.
Eilen mun päiväni pelasti Hönö. Me ollaan jo toista päivää peräkkäin samalla aaltopituudella, mikä on viime ajat huomioon ottaen aika pitkä aika. Mä illalla valitin sille, kuinka pahasti mulla oli mennyt hermot koko naistenpäivään, ja kuinka mun koko päiväni oli mennyt kiusallisiin hymyihin ja vaivaantuneisiin kiitoksiin. Hönö sitten sanoi mulle näin: Mä meinasin aamulla onnitella sua, kun herättiin. Mutta sitten mä päätinkin, etten tee niin.
Mä en voinut kuin hymyillä typerästi ja halata sitä. Ja sanoa, että se oli ihanin asia, mitä kukaan on mulle naistenpäivänä sanonut.
sunnuntai 8. maaliskuuta 2015
Kuva kertoo enemmän...
Woah, nyt mennään taas ympäri ja vauhdilla.
Ja mä kun oon aina kuullu sanonnan siitä, että naisilla on oikeus vaihtaa mielipidettään tämän tästä, ihan vaan koska nainen. No, mä alan ehkä jo vähän kyllästyä tähän, kuinka Hönö vaihtaa mielipidettään ja pyörtää sanomisiaan jatkuvasti. Ja mä oon kyllästyny ite meneen jatkuvasti nollasta sataan sen takia. Ja mä oon kyllästyny tekeen blogipostauksia pelkästä Hönöstä.
No kuitenkin, eilen kaikki meni päin persettä. Tänään se aamulla sanoi, että tuus tänne, no mä menin. Se ojensi puhelimensa mulle. Siinä oli kuva. Paidaton mies ja sen päällä teksti englanniks, joka olis vapaasti suomennettuna jotain tän suuntasta (en tarkalleen muista): Mun tyttöystäväni kertoi olevansa (she) trans, mutta mä rakastan sitä (him) silti. Ihmiset tulee pitään mua homona, mutta todellisuudessa oon homo vain hänen (him) takiaan.
Mä en saanut enää sanaa suustani sen jälkeen. Olin taas vaan ihan pyörällä päästäni kuin pikkutyttö ja leijuin jossain pilvilinnoissa, että wau se vielä rakastaakin mua. Kun mä en osannut sanoa mitään, niin Hönö vaan hymyili vähän ja sanoi löytäneensä kuvan facebookista. Miten mut voi näin helposti saada sekaisin päästäni? Ja lisäks... se ilmoitti haluavansa, että mä huomenna puen sen vaatteet ylleni, kun lähden ulos. Voiko tän pahemmin asiat enää kääntyä ympäri?
Ja mä kun oon aina kuullu sanonnan siitä, että naisilla on oikeus vaihtaa mielipidettään tämän tästä, ihan vaan koska nainen. No, mä alan ehkä jo vähän kyllästyä tähän, kuinka Hönö vaihtaa mielipidettään ja pyörtää sanomisiaan jatkuvasti. Ja mä oon kyllästyny ite meneen jatkuvasti nollasta sataan sen takia. Ja mä oon kyllästyny tekeen blogipostauksia pelkästä Hönöstä.
No kuitenkin, eilen kaikki meni päin persettä. Tänään se aamulla sanoi, että tuus tänne, no mä menin. Se ojensi puhelimensa mulle. Siinä oli kuva. Paidaton mies ja sen päällä teksti englanniks, joka olis vapaasti suomennettuna jotain tän suuntasta (en tarkalleen muista): Mun tyttöystäväni kertoi olevansa (she) trans, mutta mä rakastan sitä (him) silti. Ihmiset tulee pitään mua homona, mutta todellisuudessa oon homo vain hänen (him) takiaan.
Mä en saanut enää sanaa suustani sen jälkeen. Olin taas vaan ihan pyörällä päästäni kuin pikkutyttö ja leijuin jossain pilvilinnoissa, että wau se vielä rakastaakin mua. Kun mä en osannut sanoa mitään, niin Hönö vaan hymyili vähän ja sanoi löytäneensä kuvan facebookista. Miten mut voi näin helposti saada sekaisin päästäni? Ja lisäks... se ilmoitti haluavansa, että mä huomenna puen sen vaatteet ylleni, kun lähden ulos. Voiko tän pahemmin asiat enää kääntyä ympäri?
lauantai 7. maaliskuuta 2015
Only you can touch me deep enough to heal (and break)
Tekotaiteellistapaskaa-varoitus! Itkuraivariavautumisvaroitus!
***
Hönö sanoi mulle tänään jotain tosi ilkeetä. Päivä on muutenkin ollut molemmille huono, mutta mä en voinut olla loukkaantumatta. Kysyin siltä, mitkä muutokset mussa olis sille dealbreakereitä, ja se vastasi näin: Jos sä alat polttaa tai käyttään huumeita. Tai jos sä vaihdat sukupuoltas ja haluat muuttaa Ruotsiin. Tai Venäjälle.
Mä jäin sanattomaksi. Kuinka helvetin pahasti ihminen voi olla pihalla?? Mä vielä oon oikeesti käyttänyt sille sanaa transsukupuolisuus, ja se on sanonut mulle voivansa seurustella miehen kanssa. Se on vittu saatana soikoon luvannu mulle! Ja silti se kehtas tohonkin perään sanoo, että kunhan sä oot onnellinen. En mä nyt saatana oo juoksemassa tästä vaatiin testoja mut voi jumalauta kun näin ei vaan voi tapahtua. Ei enää. Ei tän kaiken jälkeen.
Ja kaiken päälle se sanoi, että kyllä mä sua vielä rakastan, mutta mitä enemmän sä sitä kyseenalaistat, sitä enemmän siitä tulee itteensä toteuttava ennustus. Miten muuten tän voi tulkita kuin sillain, että sen tunteet mua kohtaan on jo alkaneet heiketä? Miten muuten tätä voi tulkita?
Mä oon niin saatanan pahasti rikki. Ja kuutta uutta arpea rikkaampi. Seitsemäs on vanha, jonka mä vaan revin auki. Tarviin pään täyteen nyt heti. Mut ei, sitäkään mä en saa. Koska ylläripylläri Hönö on kieltäny mua juomasta sen jälkeen, kun meinasin kännissä hortoilla suht vaarallisille vesille a.k.a. sillan kaiteelle. Joten mä oon juomakiellossa, ja se saatana menee nyt toista iltaa putkeen ryyppään. Vittu mitä paskaa.
***
Why's it feel, like it kills you're not leaving me?
Am I still hanging on to the ends of yesterday in me
When I was crying for my fears, bitter tears
But you made me see we're crazy running
Crazy running like we're running out of time
***
Kuule rakkaani, carpe diem ei tänään kelpaa
Kuule rakkaani, carpe diem, järki lyö tunnetta turpaan
Tää sattuu, tähän tottuu
Ja entä jos yksin kuolenkin
Tiedä rakkaani, että oon vielä täysin kesken
***
I couldn't heal myself with time alone
I have you tattooed on my skin
***
Kuulin kauniin soiton,
valojen luota etsin sua
Kuljin valoja päin,
mutta ne väistivät mua
Soitto hiljeni,
ihmisten luotani lähtevän näin
***
En tiedä, miksi se mua pelottaa
Mut se on totta
Oon mielikuvituksen tuotetta
***
Hönö sanoi mulle tänään jotain tosi ilkeetä. Päivä on muutenkin ollut molemmille huono, mutta mä en voinut olla loukkaantumatta. Kysyin siltä, mitkä muutokset mussa olis sille dealbreakereitä, ja se vastasi näin: Jos sä alat polttaa tai käyttään huumeita. Tai jos sä vaihdat sukupuoltas ja haluat muuttaa Ruotsiin. Tai Venäjälle.
Mä jäin sanattomaksi. Kuinka helvetin pahasti ihminen voi olla pihalla?? Mä vielä oon oikeesti käyttänyt sille sanaa transsukupuolisuus, ja se on sanonut mulle voivansa seurustella miehen kanssa. Se on vittu saatana soikoon luvannu mulle! Ja silti se kehtas tohonkin perään sanoo, että kunhan sä oot onnellinen. En mä nyt saatana oo juoksemassa tästä vaatiin testoja mut voi jumalauta kun näin ei vaan voi tapahtua. Ei enää. Ei tän kaiken jälkeen.
Ja kaiken päälle se sanoi, että kyllä mä sua vielä rakastan, mutta mitä enemmän sä sitä kyseenalaistat, sitä enemmän siitä tulee itteensä toteuttava ennustus. Miten muuten tän voi tulkita kuin sillain, että sen tunteet mua kohtaan on jo alkaneet heiketä? Miten muuten tätä voi tulkita?
Mä oon niin saatanan pahasti rikki. Ja kuutta uutta arpea rikkaampi. Seitsemäs on vanha, jonka mä vaan revin auki. Tarviin pään täyteen nyt heti. Mut ei, sitäkään mä en saa. Koska ylläripylläri Hönö on kieltäny mua juomasta sen jälkeen, kun meinasin kännissä hortoilla suht vaarallisille vesille a.k.a. sillan kaiteelle. Joten mä oon juomakiellossa, ja se saatana menee nyt toista iltaa putkeen ryyppään. Vittu mitä paskaa.
***
Why's it feel, like it kills you're not leaving me?
Am I still hanging on to the ends of yesterday in me
When I was crying for my fears, bitter tears
But you made me see we're crazy running
Crazy running like we're running out of time
***
Kuule rakkaani, carpe diem ei tänään kelpaa
Kuule rakkaani, carpe diem, järki lyö tunnetta turpaan
Tää sattuu, tähän tottuu
Ja entä jos yksin kuolenkin
Tiedä rakkaani, että oon vielä täysin kesken
***
I couldn't heal myself with time alone
I have you tattooed on my skin
***
Kuulin kauniin soiton,
valojen luota etsin sua
Kuljin valoja päin,
mutta ne väistivät mua
Soitto hiljeni,
ihmisten luotani lähtevän näin
***
En tiedä, miksi se mua pelottaa
Mut se on totta
Oon mielikuvituksen tuotetta
torstai 5. maaliskuuta 2015
Sä itse seisot itsesi tiellä
Mä tajusin eilen jotain.
Mä oon taantunu. Ei mua nuorempana kiinnostanu, mitä muut oli mieltä. Ainakaan kovin paljoa. Joo, mä olin koulukiusattu, enkä kiellä siitä jääneitä arpia missään määrin, kyllä mua on helppo loukata, kun löytää oikeen kohdan, mihin lyödä. Mutta kuitenkin, koska mua on alkanu kiinnostaa niin paljon, että se on estäny mua tekemästä asioita? Mä olin aina persoonallinen, pukeuduin, laitoin hiuksia ja meikkasin oudosti aina silloin tällöin. Ja jos joku otti sen ongelmakseen, se todellakin oli vain sen oma ongelma, eikä mun.
Mä ajattelin aina, että se ongelma ei oo mussa, vaan niissä muissa. Se ei oo mun vikani, jos ne ei kestä sitä, millainen ihminen mä oon. Kuulostaa omalta osaltaan pelkältä teinikapinalta, ja hetken mä jo luulin aikuistuneeni, mutta ei. Musta on vaan tullu tylsä mamoilija. Ehkä mun ei oo pakko tahallani lähteä ihmisiä provosoimaan, mutta let's face the facts: se ei ihan oikeesti oo mun ongelmani, jos joku ei pärjää sen kanssa, miltä mä näytän tai kuka mä oon.
Joten mä nyt päätin taas kerran, että mä alan karsia sitä ajatusta päästäni pois. Mä fiilistelen ja meen sinne, missä tuntuu hyvältä, ihan sama, mitä muut on mieltä. Ja jos se oman tien kulkeminen vie mut joskus muuttaan kehoni mieheks, niin sitten se vie. Mä en halua pelätä sitä, mutten myöskään jaksa näitä "pitäis sitä ja tätä"-ajatuksia. Mitään ei oo pakko. Mutta pelkään mä en enää suostu. Mä oon niin vitun kyllästyny pelkään itteeni ja elämää. Helvetti, joskus mä sentään viä muistin, miten eletään. Pitää opetella se taito uudestaan. Joten pikkuhiljaa, mä aion kokeilla just niitä asioita, mitä haluan. Kattoo sitten, minne se tie vie.
Mä en nyt yhtään tiiä, mistä tällänen tarmonpuuska on tullut, mutta tulkoon.
Mä oon taantunu. Ei mua nuorempana kiinnostanu, mitä muut oli mieltä. Ainakaan kovin paljoa. Joo, mä olin koulukiusattu, enkä kiellä siitä jääneitä arpia missään määrin, kyllä mua on helppo loukata, kun löytää oikeen kohdan, mihin lyödä. Mutta kuitenkin, koska mua on alkanu kiinnostaa niin paljon, että se on estäny mua tekemästä asioita? Mä olin aina persoonallinen, pukeuduin, laitoin hiuksia ja meikkasin oudosti aina silloin tällöin. Ja jos joku otti sen ongelmakseen, se todellakin oli vain sen oma ongelma, eikä mun.
Mä ajattelin aina, että se ongelma ei oo mussa, vaan niissä muissa. Se ei oo mun vikani, jos ne ei kestä sitä, millainen ihminen mä oon. Kuulostaa omalta osaltaan pelkältä teinikapinalta, ja hetken mä jo luulin aikuistuneeni, mutta ei. Musta on vaan tullu tylsä mamoilija. Ehkä mun ei oo pakko tahallani lähteä ihmisiä provosoimaan, mutta let's face the facts: se ei ihan oikeesti oo mun ongelmani, jos joku ei pärjää sen kanssa, miltä mä näytän tai kuka mä oon.
Joten mä nyt päätin taas kerran, että mä alan karsia sitä ajatusta päästäni pois. Mä fiilistelen ja meen sinne, missä tuntuu hyvältä, ihan sama, mitä muut on mieltä. Ja jos se oman tien kulkeminen vie mut joskus muuttaan kehoni mieheks, niin sitten se vie. Mä en halua pelätä sitä, mutten myöskään jaksa näitä "pitäis sitä ja tätä"-ajatuksia. Mitään ei oo pakko. Mutta pelkään mä en enää suostu. Mä oon niin vitun kyllästyny pelkään itteeni ja elämää. Helvetti, joskus mä sentään viä muistin, miten eletään. Pitää opetella se taito uudestaan. Joten pikkuhiljaa, mä aion kokeilla just niitä asioita, mitä haluan. Kattoo sitten, minne se tie vie.
Mä en nyt yhtään tiiä, mistä tällänen tarmonpuuska on tullut, mutta tulkoon.
keskiviikko 4. maaliskuuta 2015
Age is just an illusion
Nonih, olisinkohan mä taas hetken aikaa kasassa?
Mä mietin tänään itteeni vähän uudelta kantilta. Mä aloin pohtia, että miten mä tahtoisin vanheta. Ja pyörittelin päässäni typerää ajatusta siitä, että tahtoisinko olla mieluummin kuuskymppinen huuhkaja vai kalju äijä. En mielellään kumpikaan, jos totta puhutaan :D Ehkä vähän karua miettiä tälläsiä, kun tässä nyt matkaa on kolmeenkinkymppiin viä aika rutkasti. Mut kai mun pitäis tätä miettii siltäkin kannalta. Että pystynkö elään päätösteni kanssa sit lopun elämäni? Mitä ikinä teenkään.
Pitäis varmaan ryhtyä rokkistaraks, kun ne ei tunnu vanhenevan ikinä. Tai sit tälläseks ikinuoreks niinkun Eminem ja Johnny Depp, vaikka. Mä vaan odotan, että koskahan ne rupsahtaa, mutta ei oo viä tapahtunu.
Ja mä oon aina miettiny, etten tahtois tatuointia, kun niistä muuttuu viimestää vanhainkodissa aika rumia. Mut toisaalta, eikös me kaikki ryppyynnytä ja kurtistuta muutenkin. Siinä kohtaa ollaan muutenkin jo siinä kunnossa, ettei varmaan paljoa väliä, että onko sitä mustetta ihon alla vai ei. Joten mä oon alkanu vakavissani harkitteen tatuoinnin hankkimista. Joo, ensin rastat ja sitten tatuointi, mulla taitaa olla pahemman luokan kriisi, kun on tullu tällänen tarve muutella itteeni. Mut ehkä ne on niitä ensimmäisiä askeleita, joita mä tahdon ottaa. Itseni muuttamisessa siis. Jotain omien rajojen kokeilemista ja itsensä etsimistä varmaan. Sitten vaan ihmettelen, että kuinka myöhään tää murrosikä voi oikeen iskeä, kun sen kai pitäis olla viimestään nyt mun osaltani loppusuoralla?
Ja sit mä taas kriiseilin sitä lapsiasiaa. Että onko mulla aikaa hankkia lapsi, koulutus, työ ja uus sukupuoli, vai pitääkö jotain karsia? Mä aloin kipeesti kaivata ylimääräsiä vuosia nuoruuteeni, koska mun ajatus oli, että jos noi kaikki tahdon, ne haluan ennen kolmeekymppiä. Ja voi helvetti soikoon, kun aikaa tuntuukin olevan vähän jäljellä. Yks huoli kai helpottais, jos siihen translakiin saatais uudistusta pikaseen. Sit mä voisin joskus hankkia lapsen vaikka sijaissynnyttäjän kautta (kuinka epäeettistä, kuulostaa musta kyllä idioottimaiselta ees ajatella, mutta yea I'm a fuckin bitch).
Sit mä mietin sitäkin, että koska ihmeessä mä oon alkanu pohtiin tälläsiä? Siitä ei oo edes vuotta, kun tulin sinuiks tän ajatuksen kanssa, ja annoin itselleni luvan alkaa ajatella näitä transasioita. Eikä siitäkään oo viä vuotta, kun mä päätin, että aion antaa keholleni hyvän elämän. Koska ihmeessä mä oon sitten alkanu pohtia kaljuuntumista, homoavioliittoja, tatuointeja, ihmisten reaktioita, translakeja ja vittu sijaissynnyttäjiä?!? Mä yritän vaan antaa tilaa kaikille ajatuksille, mutta tää menee lievästi pelottavaks.
Ja tosiaan... Outo juttu, mitä ajattelin tänään. Mä mietin, että jos mä olisinkin ollu raskaana kerran (kun pelkäsin olevani, long story). Mulla olis jo nyt pieni vauva. Ja mun ei tarviis pohtia asioita sen kannalta. Kuinka sekasin pitää olla, että teiniraskaus vaikuttaa fiksulta idealta? Ja oikeestaan oon miettiny, että jos mä siitä biologisen lapsen hankkimisesta luopusin, ainoo asia, mitä jäisin katuun olis ehkä se raskausaika. Ei niinkään sen takia, että näyttää ryhävalaalta ja rupsahtaa heti, kun se vauva syntyy ja on kauheet selkäkivut loppuvaiheesta... mutta sen takia, että vaikka mä oon aina vierastanu ajatusta synnyttämisestä, mä oon monta kertaa miettiny sellasia asioita, että mitä musiikkia mä soittasin sille vauvalle ennen kun se syntyy, kuinka mä laulaisin sille joka päivä, enkä huutais, että siitä kasvais tasapainonen. Kuinka ihana ois tuntee sen elävän ja liikkuvan, kuinka mä juttelisin sille ja kattosin, mitä pistän suuhuni, ja söisin monipuolisesti, ettei siitä kasvais nirso. Mä oon miettiny sen kaiken valmiiks. Se on aika karua.
Mä mietin tänään itteeni vähän uudelta kantilta. Mä aloin pohtia, että miten mä tahtoisin vanheta. Ja pyörittelin päässäni typerää ajatusta siitä, että tahtoisinko olla mieluummin kuuskymppinen huuhkaja vai kalju äijä. En mielellään kumpikaan, jos totta puhutaan :D Ehkä vähän karua miettiä tälläsiä, kun tässä nyt matkaa on kolmeenkinkymppiin viä aika rutkasti. Mut kai mun pitäis tätä miettii siltäkin kannalta. Että pystynkö elään päätösteni kanssa sit lopun elämäni? Mitä ikinä teenkään.
Pitäis varmaan ryhtyä rokkistaraks, kun ne ei tunnu vanhenevan ikinä. Tai sit tälläseks ikinuoreks niinkun Eminem ja Johnny Depp, vaikka. Mä vaan odotan, että koskahan ne rupsahtaa, mutta ei oo viä tapahtunu.
Ja mä oon aina miettiny, etten tahtois tatuointia, kun niistä muuttuu viimestää vanhainkodissa aika rumia. Mut toisaalta, eikös me kaikki ryppyynnytä ja kurtistuta muutenkin. Siinä kohtaa ollaan muutenkin jo siinä kunnossa, ettei varmaan paljoa väliä, että onko sitä mustetta ihon alla vai ei. Joten mä oon alkanu vakavissani harkitteen tatuoinnin hankkimista. Joo, ensin rastat ja sitten tatuointi, mulla taitaa olla pahemman luokan kriisi, kun on tullu tällänen tarve muutella itteeni. Mut ehkä ne on niitä ensimmäisiä askeleita, joita mä tahdon ottaa. Itseni muuttamisessa siis. Jotain omien rajojen kokeilemista ja itsensä etsimistä varmaan. Sitten vaan ihmettelen, että kuinka myöhään tää murrosikä voi oikeen iskeä, kun sen kai pitäis olla viimestään nyt mun osaltani loppusuoralla?
Ja sit mä taas kriiseilin sitä lapsiasiaa. Että onko mulla aikaa hankkia lapsi, koulutus, työ ja uus sukupuoli, vai pitääkö jotain karsia? Mä aloin kipeesti kaivata ylimääräsiä vuosia nuoruuteeni, koska mun ajatus oli, että jos noi kaikki tahdon, ne haluan ennen kolmeekymppiä. Ja voi helvetti soikoon, kun aikaa tuntuukin olevan vähän jäljellä. Yks huoli kai helpottais, jos siihen translakiin saatais uudistusta pikaseen. Sit mä voisin joskus hankkia lapsen vaikka sijaissynnyttäjän kautta (kuinka epäeettistä, kuulostaa musta kyllä idioottimaiselta ees ajatella, mutta yea I'm a fuckin bitch).
Sit mä mietin sitäkin, että koska ihmeessä mä oon alkanu pohtiin tälläsiä? Siitä ei oo edes vuotta, kun tulin sinuiks tän ajatuksen kanssa, ja annoin itselleni luvan alkaa ajatella näitä transasioita. Eikä siitäkään oo viä vuotta, kun mä päätin, että aion antaa keholleni hyvän elämän. Koska ihmeessä mä oon sitten alkanu pohtia kaljuuntumista, homoavioliittoja, tatuointeja, ihmisten reaktioita, translakeja ja vittu sijaissynnyttäjiä?!? Mä yritän vaan antaa tilaa kaikille ajatuksille, mutta tää menee lievästi pelottavaks.
Ja tosiaan... Outo juttu, mitä ajattelin tänään. Mä mietin, että jos mä olisinkin ollu raskaana kerran (kun pelkäsin olevani, long story). Mulla olis jo nyt pieni vauva. Ja mun ei tarviis pohtia asioita sen kannalta. Kuinka sekasin pitää olla, että teiniraskaus vaikuttaa fiksulta idealta? Ja oikeestaan oon miettiny, että jos mä siitä biologisen lapsen hankkimisesta luopusin, ainoo asia, mitä jäisin katuun olis ehkä se raskausaika. Ei niinkään sen takia, että näyttää ryhävalaalta ja rupsahtaa heti, kun se vauva syntyy ja on kauheet selkäkivut loppuvaiheesta... mutta sen takia, että vaikka mä oon aina vierastanu ajatusta synnyttämisestä, mä oon monta kertaa miettiny sellasia asioita, että mitä musiikkia mä soittasin sille vauvalle ennen kun se syntyy, kuinka mä laulaisin sille joka päivä, enkä huutais, että siitä kasvais tasapainonen. Kuinka ihana ois tuntee sen elävän ja liikkuvan, kuinka mä juttelisin sille ja kattosin, mitä pistän suuhuni, ja söisin monipuolisesti, ettei siitä kasvais nirso. Mä oon miettiny sen kaiken valmiiks. Se on aika karua.
tiistai 3. maaliskuuta 2015
Turmiolan Tommi
Jos päätät, että tänään ei avauduta, niin älä vaan avaudu. Siitä ei seuraa mitään muuta kuin hämmentäviä tilanteita. Ja kysymyksiä...
*
Mikset sä voi kertoa isälles?
Mikset sä pysty oleen ajattelematta tätä kaikkea?
Voisitko sä tappaa ittes humalassa?
*
Mikä mä oon?
Mitä ne kaikki sanois, kun kuulis sun olevan yhdessä jonkun sairaan transun kanssa?
Haluatko sä enää mennä mun kanssa naimisiin?
*
Ajatuksia...
*
Mä en olis enää rikki, jos mä kuolisin.
Mä rakastan sua.
Mä en enää tiedä, kuka mä oon.
Mä oon vaan yks vitun sairas paska.
Sä et enää rakasta mua.
Se koira raapii mun käsivarteni verille, tai ainakin sitä on helppo syyttää siitä.
*
Nää keskustelut oksettaa mua. Mulla on jatkuvasti huono olo, ja me käydään samat asiat läpi joka ikinen kerta. Silti mä en oo saanut tarpeekseni. Ja ulkona sataa lunta. Vaikka nyt pitäis olla kevät. Kai se on vaan hyvä asia. Haavat ehtii parantua ennen t-paitakelejä.
*
Ja vaikka mä lupasin, etten enää juo kun vituttaa, etten vaan tee mitään tyhmää... Ne perinteiset ja hyvät arkikännit kuulostaa taas hyvältä idealta. Pullo punkkua illassa, eiks je? Mutta mistään sitä ei enää tähän aikaan saa...
*
Mikset sä voi kertoa isälles?
Mikset sä pysty oleen ajattelematta tätä kaikkea?
Voisitko sä tappaa ittes humalassa?
*
Mikä mä oon?
Mitä ne kaikki sanois, kun kuulis sun olevan yhdessä jonkun sairaan transun kanssa?
Haluatko sä enää mennä mun kanssa naimisiin?
*
Ajatuksia...
*
Mä en olis enää rikki, jos mä kuolisin.
Mä rakastan sua.
Mä en enää tiedä, kuka mä oon.
Mä oon vaan yks vitun sairas paska.
Sä et enää rakasta mua.
Se koira raapii mun käsivarteni verille, tai ainakin sitä on helppo syyttää siitä.
*
Nää keskustelut oksettaa mua. Mulla on jatkuvasti huono olo, ja me käydään samat asiat läpi joka ikinen kerta. Silti mä en oo saanut tarpeekseni. Ja ulkona sataa lunta. Vaikka nyt pitäis olla kevät. Kai se on vaan hyvä asia. Haavat ehtii parantua ennen t-paitakelejä.
*
Ja vaikka mä lupasin, etten enää juo kun vituttaa, etten vaan tee mitään tyhmää... Ne perinteiset ja hyvät arkikännit kuulostaa taas hyvältä idealta. Pullo punkkua illassa, eiks je? Mutta mistään sitä ei enää tähän aikaan saa...
maanantai 2. maaliskuuta 2015
Suloinen myrkynkeittäjä?
Mulla on fiilikset tas ihan vituillaan.
Tai en tiiä. Mä luulin eilen, että oli hyvä päivä. Mut sit kun me mentiin Hönön kanssa nukkuun, tuli taas puhe lasten teosta, ja mä tunnustin ihan suoraan, että vihaan ajatusta synnyttämisestä ja ylipäänsä raskaana olemisesta, vaikka sanoinkin tahtovani joskus oman lapsen. Ei siinä nyt vielä mitään, mutta mun fiilismittari tipahti nollan alapuolelle Hönön kommentin jälkeen: "Et sä viä haluukaan, mutta kohta sä haluut. Ehkä parin tai viiden vuoden päästä. Kaikilla naisilla kyl tulee se ikä."
MITÄ VITTUA MIES?
Me ollaan oltu kolme päivää erossa toisistamme, ja musta tuntuu, että se on unohtanu ihan kaiken musta, sukupuoli-identiteettiä myöten. Mä en ees tienny, mitä ajatella, joten mä vaan kielsin sitä koskemasta muhun loppuiltana, ja itkin itteni uneen niin, että silmät oli aamulla muurautunu umpeen ja naama turvoksissa.
Ja tänää mulla oli päivällä taas ihan hyvä olo, mutta nyt illalla sain taas kuulla nainen sitä ja tätä, ja jostain helvetin syystä lupauduin käymään sen kanssa suihkussa, eikä olo oo sen jälkeen tuntunu miltään muulta kuin pelkältä objektilta. Vittu oikeesti. Musta vaan tuntuu entistä vahvemmin, että se ehkä haluais kestää tän, ja esittää kestävänsä, mutta ei se oo sitä, mitä se väittää. Sen koko olemus viestittää jatkuvasti, että huonoin idea ikinä olis nostaa koko asiaa enää koskaan esille.
Mistä mulla muistukin mieleen huvittava keskustelunpätkä transsukupuolisuudesta:
Minä: Mä oon aatellu ottaa vähän lomaa omasta päästäni. Oon miettiny, että eihän mulla ny oikeestaan oo mihinkään kiire. Vois vaan yrittää mennä fiiliksen mukaan ja katella vaik parin vuoden päästä, kun oon paremmin kypsyny tähän ajatukseen, että haluunko lähtee tosissaan muuttaa itteeni, vai pärjäänkö näin.
Hönö: Toi kuulostaa hyvältä idealta.
Minä: Oikeesti?
Hönö: Joojoo. Oikeesti, mitä vanhempana sä teet sen virheen, sitä... Eikun...
Minä: No, sun kantas tais sulla selväks.
Hönö: Eikun mun piti sanoo muutoksen. Sori. Tarkotin, että se muutos tuskin olis virhe jos oot vielä vanhempana samaa mieltä.
Kuulostaako freudilaiselta lipsahdukselta? Musta ainakin. Mutta whatev.
Ehkä se oli oikeessa kerran, kun se sano, että mä vaikutan aina ilosemmalta, kun oon ollu hetken itekseni. Mä en ymmärtäny, niin se sano, että onko se mikään ihmekään, kun yksinäni mun ei oo mikään pakko pyörittää maailmaani seksin ja seksuaalisuuden ympärillä. Ja mua vähän pelottaa. Voiko se ihan oikeesti olla, että se ihminen, jota mä eniten rakastan, ja joka antaa mulle voimaa jatkaa, onkin ite pahinta myrkkyä mun päälleni? Voiko sen seura oikeesti tukahduttaa mun identiteettini ja myrkyttää mun mieleni? Mä en halua uskoo sitä, vaikka todisteet ehkä toistaseks puhuu puolestaan. Mä en suostu uskoon sitä. Koska mä tiedän, kuinka sellaset tarinat yleensä päättyy.
Tai en tiiä. Mä luulin eilen, että oli hyvä päivä. Mut sit kun me mentiin Hönön kanssa nukkuun, tuli taas puhe lasten teosta, ja mä tunnustin ihan suoraan, että vihaan ajatusta synnyttämisestä ja ylipäänsä raskaana olemisesta, vaikka sanoinkin tahtovani joskus oman lapsen. Ei siinä nyt vielä mitään, mutta mun fiilismittari tipahti nollan alapuolelle Hönön kommentin jälkeen: "Et sä viä haluukaan, mutta kohta sä haluut. Ehkä parin tai viiden vuoden päästä. Kaikilla naisilla kyl tulee se ikä."
MITÄ VITTUA MIES?
Me ollaan oltu kolme päivää erossa toisistamme, ja musta tuntuu, että se on unohtanu ihan kaiken musta, sukupuoli-identiteettiä myöten. Mä en ees tienny, mitä ajatella, joten mä vaan kielsin sitä koskemasta muhun loppuiltana, ja itkin itteni uneen niin, että silmät oli aamulla muurautunu umpeen ja naama turvoksissa.
Ja tänää mulla oli päivällä taas ihan hyvä olo, mutta nyt illalla sain taas kuulla nainen sitä ja tätä, ja jostain helvetin syystä lupauduin käymään sen kanssa suihkussa, eikä olo oo sen jälkeen tuntunu miltään muulta kuin pelkältä objektilta. Vittu oikeesti. Musta vaan tuntuu entistä vahvemmin, että se ehkä haluais kestää tän, ja esittää kestävänsä, mutta ei se oo sitä, mitä se väittää. Sen koko olemus viestittää jatkuvasti, että huonoin idea ikinä olis nostaa koko asiaa enää koskaan esille.
Mistä mulla muistukin mieleen huvittava keskustelunpätkä transsukupuolisuudesta:
Minä: Mä oon aatellu ottaa vähän lomaa omasta päästäni. Oon miettiny, että eihän mulla ny oikeestaan oo mihinkään kiire. Vois vaan yrittää mennä fiiliksen mukaan ja katella vaik parin vuoden päästä, kun oon paremmin kypsyny tähän ajatukseen, että haluunko lähtee tosissaan muuttaa itteeni, vai pärjäänkö näin.
Hönö: Toi kuulostaa hyvältä idealta.
Minä: Oikeesti?
Hönö: Joojoo. Oikeesti, mitä vanhempana sä teet sen virheen, sitä... Eikun...
Minä: No, sun kantas tais sulla selväks.
Hönö: Eikun mun piti sanoo muutoksen. Sori. Tarkotin, että se muutos tuskin olis virhe jos oot vielä vanhempana samaa mieltä.
Kuulostaako freudilaiselta lipsahdukselta? Musta ainakin. Mutta whatev.
Ehkä se oli oikeessa kerran, kun se sano, että mä vaikutan aina ilosemmalta, kun oon ollu hetken itekseni. Mä en ymmärtäny, niin se sano, että onko se mikään ihmekään, kun yksinäni mun ei oo mikään pakko pyörittää maailmaani seksin ja seksuaalisuuden ympärillä. Ja mua vähän pelottaa. Voiko se ihan oikeesti olla, että se ihminen, jota mä eniten rakastan, ja joka antaa mulle voimaa jatkaa, onkin ite pahinta myrkkyä mun päälleni? Voiko sen seura oikeesti tukahduttaa mun identiteettini ja myrkyttää mun mieleni? Mä en halua uskoo sitä, vaikka todisteet ehkä toistaseks puhuu puolestaan. Mä en suostu uskoon sitä. Koska mä tiedän, kuinka sellaset tarinat yleensä päättyy.
sunnuntai 1. maaliskuuta 2015
Rauhaa rakastava rastajätkä
Ouh shiet ja sillee.
Nyt on pakko hehkuttaa täälläkin: mulla on ollut tänään hyvä päivä! Ihan saatanan hyvä päivä, ilman mitään sen kummempaa syytä oikeestaan vieläpä.
Mä vihdoin tein yhden päätöksen, jota oon nyt varmaan viis tai kuus vuotta pohtinu, ja päätin hankkia itelleni rastat. Sellaset oon aina, siis ihan aina, halunnut, ja nyt päätin että mähän vittu otan ne viä kaheksantoista vuoden puolella, koska ei mua kukaan oo enää estämässäkään. Ja ne sopii varmaan tähän mun nykyseen lookiini pikkasen paremmin kun nää kultakutrikiharat, joita sullon hattujen sisään 24/7 kun en raaski poiskaan leikata, vaikka niitä inhoankin.
Hönö ei ihan syttyny tälle idealle, mutta kyllä se siihen tottuu, jos mä pistän sen tottumaan. Tää nyt on vaan jotain, minkä haluun tehä mulle. Ihan vaan itelleni, muut miettiköön pienissä päissään, mitä tahtoo.
Mä en ees ymmärrä, miten hiustyylin muutoksesta voi saada näin hirveen kasan energiaa, mutta mä oon menny ja hyppiny koko päivän, vaikka nukuinki viime yön aika kehnosti. Ehkä osa siitä voimasta tulee jo pelkästään ajatuksesta, että uskaltaa tehdä jotain. Uskaltaa muuttua. Koska mä en kaikesta huolimatta oo mikään muutosta rakastava ihminen, vaan musta on hirveen työlästä ja pelottavaa muuttaa asioita. Ja mistä sen tietää, onko muutos aina hyvästä? Ehkä se onkin paskaa, ja sit sä seisot ite aiheuttamassas paskassa ihan keskenäs. Joten kyllä, nyt kun mä kerrankin päätin uskaltaa, mulla on ihan helvetin hyvä olo.
Nyt on pakko hehkuttaa täälläkin: mulla on ollut tänään hyvä päivä! Ihan saatanan hyvä päivä, ilman mitään sen kummempaa syytä oikeestaan vieläpä.
Mä vihdoin tein yhden päätöksen, jota oon nyt varmaan viis tai kuus vuotta pohtinu, ja päätin hankkia itelleni rastat. Sellaset oon aina, siis ihan aina, halunnut, ja nyt päätin että mähän vittu otan ne viä kaheksantoista vuoden puolella, koska ei mua kukaan oo enää estämässäkään. Ja ne sopii varmaan tähän mun nykyseen lookiini pikkasen paremmin kun nää kultakutrikiharat, joita sullon hattujen sisään 24/7 kun en raaski poiskaan leikata, vaikka niitä inhoankin.
Hönö ei ihan syttyny tälle idealle, mutta kyllä se siihen tottuu, jos mä pistän sen tottumaan. Tää nyt on vaan jotain, minkä haluun tehä mulle. Ihan vaan itelleni, muut miettiköön pienissä päissään, mitä tahtoo.
Mä en ees ymmärrä, miten hiustyylin muutoksesta voi saada näin hirveen kasan energiaa, mutta mä oon menny ja hyppiny koko päivän, vaikka nukuinki viime yön aika kehnosti. Ehkä osa siitä voimasta tulee jo pelkästään ajatuksesta, että uskaltaa tehdä jotain. Uskaltaa muuttua. Koska mä en kaikesta huolimatta oo mikään muutosta rakastava ihminen, vaan musta on hirveen työlästä ja pelottavaa muuttaa asioita. Ja mistä sen tietää, onko muutos aina hyvästä? Ehkä se onkin paskaa, ja sit sä seisot ite aiheuttamassas paskassa ihan keskenäs. Joten kyllä, nyt kun mä kerrankin päätin uskaltaa, mulla on ihan helvetin hyvä olo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)