Hölmöstä rakkaudesta

Niin hölmöltä kuin se tuntuukin, musta tuntuu, kuin mä olisin vastarakastunut.

Nyt, kun kaikki riidat ja epäselvyydet on sovittu, me vihdoin löydettiin Hönön kanssa toisemme taas samalta sivulta. Me ollaan löydetty asunto, joka yritetään saada omaksi, me ollaan päästy yhteisymmärrykseen siitä, että kihlautuminen kuulostaa vieläkin hyvältä idealta, ja kaikki tän paskan läpikäyminen tuntuu taas kerran lujittaneen meidän suhdetta.

Mä jopa naureskelin itselleni tänään. Mä oon eläny omissa peloissani niin paljon, että oon missannu kokonaiskuvan. Miks mä haluaisin määritellä meidän suhteen sukupuoli-identiteettien kautta, kun Hönö ei itsekään halua sitä määrittää niin? Se on mulle usein sanonut, että vaikka onkin mies, ei haluaisi tulla määritellyksi sukupuolensa vaan oman itsensä kautta. Ilman tekijöitä, jotka antaisivat mahdollisuuden oletuksille ja odotuksille.

Miksi mä olin kuitenkin päässäni määritellyt meidän miehenä ja naisena, ja kun se kuva särkyi, mun koko maailmani tuntui romahtaneen? Mä oon niin monet kerrat täällä valittanut, kuinka musta tuntuu, että Hönö ottaa koko jutun liian kevyesti, ja kuinka se ei tajua mun todellista minääni. Mä en kuitenkaan missään vaiheessa huomannut katsoa itseeni, oliko vika sittenkin mussa? Mä todella taisin tehdä ongelmista suurempia, kuin ne todellisuudessa olivat. Ilmeisesti Hönö oli alusta asti nähnyt jotain, minkä tajuamiseen mulla meni kolme vuotta: Ei meitä voi määritellä ulkoisten tekijöiden, tai edes ajatusmaailmojen perusteella. Meidät voi määritellä vain meidän keskinäisen suhteen perusteella.

Ja siinä on jotain, mistä kannattaa pitää kii. Se on sitä, kun kaverit sanoo, että "ihanaa, kuinka te vieläkin näytätte olevan alkuhuumassa, vaikka oottekin ollu jo noin pitkään yhdessä". Se on sitä, kun voi heittää kaikki transpaskat ilmoille, eikä toinen lähde pois, vaan sanoo, että edetään päivä kerrallaan. Se on sitä, kun ei jokaisen riidan aikana tarvitse pelätä, että nytköhän me erotaan. Halua ymmärtää toista, ja kykyä rakastaa kokonaista ihmistä, eikä pelkkiä hyviä puolia. Tiettyä turvallisuutta ja henkistä läheisyyttä.

Mä muistan, kun me tavattiin ekan kerran. Meillä synkkasi heti, vaikka mä en olisi ikinä uskonut. Mä olin pahimmassa kapinavaiheessani, ja naurettavasti käyttäytyvä teini, joka pelkäsi miehiä kuollakseen, kun ei uskaltanut edes hengittää samaa ilmaa. Hönö oli oman tiensä kulkija, se uskalsi erottua ja olla erilainen, eikä se jaksanut vaivata päätään sillä, mitä muut ajatteli. Vaikka se myöhemmin paljastuikin osittain myös defenssimekanismiksi, se oli ensimmäinen asia, jota mä Hönössä ihailin, koska mä itse olin silloin kaikkea muuta. Kyllähän mäkin erotuin, mutten siinä mittakaavassa, jossa olisin halunnut. Mä pelkäsin muiden mielipiteitä liikaa, ennen kuin Hönö opetti mulle, että on ihan okei olla oma itsensä. Tosin mulla kesti sen viis vuotta, että opin oikeesti oleen sen seurassa oma itseni, mutta ehkä mä olisin hukkunut omiin defenssimekanismeihini ilman sitä lopullisesti.

Pitkään ennen, kuin me alettiin seurustella, Hönö oli mun paras ystäväni. Se oli jotain, minkä mä meinasin unohtaa suhteen alussa. Mä olin itse toitottanut, että minkään ei tarvii muuttua, mutta onnistuin silti itse muuttamaan asioita. Ehkä kuitenkin hyvä niin, koska etsiessäni uudestaan sitä todellista läheisyyttä ja ymmärrystä meidän välillä (joka siis hukkui hetkeksi) mä kasvoin henkisesti ja paljon. Nyt mä ymmärrän, että se henkinen yhteys, joka meillä elämäntilanteista ja tavoista huolimatta löytyi alusta asti, on se, joka meidät määrittää. Kenenkään muun on turha tulla sanomaan "totuuksiaan" meidän suhteesta, eikä meidän itsekään kannata ulkoistaa hyviä tai huonoja puolia tästä. Me ollaan itse kaikki tarvittava, ja se on hyvä just näin.