Naisettomuuspäivä

Eilen oli naistenpäivä.

Voi perkele oikeesti. Kuinka voikaan koko päivä mennä niin pahasti penkin alle vaan sen takia, että joka toiselta vastaantulijalta kuulee "Hyvää naistenpäivää". Naistenpäivään liittyy muutenkin mun osaltani sellainen hauska yhteensattuma, että mun ekat menkat ikinä alkoi naistenpäivänä. Musta tuli virallisesti nainen päivänä, joka on pyhitetty pelkästään naisille. Ja siitähän riemu repes sekä mun äidillä, että parilla kaverilla, joiden luona olin silloin yötä. Ei tarviis varmaan edes mainita erikseen, että sain tästäkin tapauksesta muistutuksia eilen.

Ja mitä vielä? Voiko mennä pahemmaksi? Kyllä voi, jos saa veljeltään suklaata ja serkultaan kukan ja taas kerran toivotukset "Hyvää naistenpäivää". Oo siinä sitten tavallinen ja väännä se awkward hymy kasvoille ja sano kiitos. Mun teki vaan mieli huutaa, että säästäkää noi huomiointinne jollekin, joka niitä kaipaa.

Enhän mä naistenpäivää vastaan oo. Mä oon rehellisesti sitä mieltä, että naiset on ansainnu sen päivän, kun saadaan erityishuomioo ja nostetaan jalustalle, koska hei, naiset on ihania. Ainakin suurin osa. Mä muistan itekin pienenä oikein vaatineeni iskältä viikkoa etukäteen, että sen pitää ostaa mulle naistenpäivänä ruusu. Ja kyllähän se ostikin.

Eilen mun päiväni pelasti Hönö. Me ollaan jo toista päivää peräkkäin samalla aaltopituudella, mikä on viime ajat huomioon ottaen aika pitkä aika. Mä illalla valitin sille, kuinka pahasti mulla oli mennyt hermot koko naistenpäivään, ja kuinka mun koko päiväni oli mennyt kiusallisiin hymyihin ja vaivaantuneisiin kiitoksiin. Hönö sitten sanoi mulle näin: Mä meinasin aamulla onnitella sua, kun herättiin. Mutta sitten mä päätinkin, etten tee niin.

Mä en voinut kuin hymyillä typerästi ja halata sitä. Ja sanoa, että se oli ihanin asia, mitä kukaan on mulle naistenpäivänä sanonut.