Mä tajusin eilen jotain.
Mä oon taantunu. Ei mua nuorempana kiinnostanu, mitä muut oli mieltä. Ainakaan kovin paljoa. Joo, mä olin koulukiusattu, enkä kiellä siitä jääneitä arpia missään määrin, kyllä mua on helppo loukata, kun löytää oikeen kohdan, mihin lyödä. Mutta kuitenkin, koska mua on alkanu kiinnostaa niin paljon, että se on estäny mua tekemästä asioita? Mä olin aina persoonallinen, pukeuduin, laitoin hiuksia ja meikkasin oudosti aina silloin tällöin. Ja jos joku otti sen ongelmakseen, se todellakin oli vain sen oma ongelma, eikä mun.
Mä ajattelin aina, että se ongelma ei oo mussa, vaan niissä muissa. Se ei oo mun vikani, jos ne ei kestä sitä, millainen ihminen mä oon. Kuulostaa omalta osaltaan pelkältä teinikapinalta, ja hetken mä jo luulin aikuistuneeni, mutta ei. Musta on vaan tullu tylsä mamoilija. Ehkä mun ei oo pakko tahallani lähteä ihmisiä provosoimaan, mutta let's face the facts: se ei ihan oikeesti oo mun ongelmani, jos joku ei pärjää sen kanssa, miltä mä näytän tai kuka mä oon.
Joten mä nyt päätin taas kerran, että mä alan karsia sitä ajatusta päästäni pois. Mä fiilistelen ja meen sinne, missä tuntuu hyvältä, ihan sama, mitä muut on mieltä. Ja jos se oman tien kulkeminen vie mut joskus muuttaan kehoni mieheks, niin sitten se vie. Mä en halua pelätä sitä, mutten myöskään jaksa näitä "pitäis sitä ja tätä"-ajatuksia. Mitään ei oo pakko. Mutta pelkään mä en enää suostu. Mä oon niin vitun kyllästyny pelkään itteeni ja elämää. Helvetti, joskus mä sentään viä muistin, miten eletään. Pitää opetella se taito uudestaan. Joten pikkuhiljaa, mä aion kokeilla just niitä asioita, mitä haluan. Kattoo sitten, minne se tie vie.
Mä en nyt yhtään tiiä, mistä tällänen tarmonpuuska on tullut, mutta tulkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti